Tee oma listasiThe Wolfman
Ihmissusien historia ulottuu todella pitkälle ihmiskunnan historiassa, ja ensimmäisiä kertomuksia näistä löytyy niin antiikin Kreikasta, kuin roomalaistenkin kirjoituksista aina ensimmäiseltä vuosisadalta asti. Tämä väitetty "sairaus" on aikanaan todettu lykantropiaksi, eli eräänlaiseksi mielenterveydelliseksi häiriöksi, jota sairastava henkilö kokee olevansa jokin eläin kuten susi. Oikeassa lykantropiassa henkilö ei kuitenkaan fyysisesti muutu täksi eläimeksi. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt erinäisten kansantarujen leviämistä itse aiheesta, ja ihmissudet ovatkin ihmiskunnan vanhimpia myyttejä. Aiheesta onkin ilmestynyt lähes lukematon määrä kirjallisuutta, elokuvia ja tv-sarjoja ja ohjaaja Joe Johnston onkin ottanut ehkäpä sen legendaarisemman pohjateoksen elokuvansa miljööksi, eli tarkemmin sanottuna Universalin 1941-vuoden klassikon Wolf manin.
Blackmooren kylässä ei elä montaakaan sataa ihmistä, mutta elokuvan aikana se harvenee todella vilkkaasti. 1800-luvun loppu on todella merkittävää aikaa brittien taruissa, ja tämä Sherlock Holmesin aikakautena miehet olivat parrakkaita, lääketiede murroskohdassa, naiset kauniita ja ihmissudet riehuivat pimeissä öissä vailla vastusta. Wolfmanin tarina on varmasti jo sataan kertaan käytetty, eikä se sinällään herätä mitään uusia tuulia tähän genreen, mutta vahvojen näyttelijöiden ja nostalgian takia tämä teos kuitenkin nousee yllättävän toimivaksi paketiksi. Tähän kun lisätään loistelias ajan kuvaus ja lähes maaginen ääniraita niin käsissämme on varmasti yksi parhaista ihmissusielokuvista vuosikymmeniin.
Kukaan ei toki voi kiistää, etteikö Jack Nicholson olisi ollut lähes täydellinen ihmissusi Wolf:ssa jopa ilman meikkausta, mutta Wolfmanin pääroolissa heiluva Benicio Del Toro ei jää kauaksi taakse, sillä niin täydellinen on hänen suorituksensa Lawrence Talbottina. Miehen näyttelijäntaidoista nyt ei varsinaisesti tarvitse enää kiistellä, mutta on ilo huomata, että hänen palo rooleihinsa ei ainakaan ole laantunut vuosien varrella. Veljensä raakaa murhaa Lontoon näyttämöiltä Blackmooren kotikyläänsä selvittämään lähtenyt Lawrencen henkinen ja fyysinen matka miehestä sudeksi on todella nautittavaa katsottavaa. Kun Del Toron aisaparina heiluu vielä hänen isäänsä Beniä esittävä Anthony Hopkins, joka on lähes yhtä kovassa vireessä kuin aikanaan Hannibalina, niin asiat eivät voisi paremmin olla. Näiden kahden maestron välisissä kohtauksissa voi katsoja nähdä suorastaan huikeaa yhteistyötä.
Kun mukana heiluu myös elokuvan naiskauneutta edustava Emily Blunt Lawrencen veljen vaimona Gweninä ja piinkovaa Lontoon poliisia esittävä Hugo Weaving, niin näyttelijäosastolta ei voisi enempää odottaa. Elokuva nojaa kuitenkin vahvasti Del Toron ja Hopkinsin isä-poika suhteeseen ja kuinka katsojaa johdatellaan ohjaajan haluamaan suuntaan kryptisillä lausahduksilla ja eleillä, jotka aukeavat vasta myöhemmin elokuvassa. Blackmooren kylässä riehuvaa ihmissutta ei myöskään piilotella vaan hirviö päästetään valloilleen heti alkumetreistä ja voi sitä veren ja suolien määrää mitä pieneen kylään mahtuu. Mihinkään ylilyönteihin ei kuitenkaan sorruta,vaan meno pysyy juuri siinä rajalla, että katsoja nielee sen purematta. Muutamat lopun helpohkot ratkaisut kuitenkin syövät tämän elokuvan tehoa, mutta kaiken kaikkiaan käsissämme on kunnioituksella vanhalle genrelle tehty loistava uudelleenlämmittely, joka nojaa vahvoihin näytteiljöihin ja pimeisiin englannin nummiin, joilla vaara vaani aina täysikuun aikaan.
Arvosana:
Pisteytyksiä: 7 kpl
+2 (4 kpl)
