Tee oma listasiLimits of Control
Limits of Control
Limits of Control
Jim Jarmusch on erikoinen mies, uppiniskainen ja mahdollisesti hyvin sekaisin oleva oman polkunsa kulkija. Taiteilijoille tyypilliseen tapaan hän pohtii jatkuvasti inspiraationsa lähteitä, mielikuvituksen voimaa ja muiden taiteilijoiden vaikutusta työhönsä sekä niitä tahoja, joita vastaan hän joutuu taistelemaan valitsemallaan alalla.
Limits of Control on elokuva lähinnä siitä. Se on rakennettu jännityselokuvaksi, teemallisesti johonkin Dead Manin vertauskuvallisen matkan ja Ghost Dogin palkkasotilasromantiikan välimaastoon, mutta on hyvin oleellista tietää etukäteen, että viihdyttävää toimintaa Limits of Control ei ole, ei sekuntiakaan. Itseasiassa se on täydellinen anti-action, jossa kaikki Hollywood-jännärin elementit tuodaan esille vain siksi, että ne voidaan jättää tyystin käyttämättä.
Salaperäistä tehtävää suorittava mies (Isaach De Bankolé) kiitää ympäri Espanjaa komeissa kuteissa aivan älyttömän viileänä kaverina, juo aina kaksi Espressoa eri kupeista ja kohtaa kirjavan kaartin mitä omituisimpia hyypiöitä, jotka esittävät hänelle ajatuksiaan niin taiteista kuin tieteistäkin. Sitten vaihdetaan tulitikkuaskeja ja joskus jotain muuta. Ja matka jatkuu.
Ilmassa on suuri uhka - ja syystä, sillä miehellä on tärkeä päämäärä ja runsaasti vaikutusvaltaisia vastustajia. Hänellä on ehkä matkan varrella rikoskumppaneita, mutta lopulta hän on kuitenkin vain yksinäinen susi. Aivan kuten Jarmusch.
Jos tämän elokuvan olisi tehnyt melkein kuka tahansa muu saattaisin väittää, että lopputulos on räikeintä selluloidimasturbaatiota sitten Shyamalanin hirvittävän Lady in the Waterin. Mutta Jarmusch on (yhdessä ystäviensä Kaurismäkien kanssa) käytännössä kehittänyt nykyisenkaltaisen ilmeettömän elokuvaironian. Hän ei kuvittele olevansa kenenkään yläpuolella tai ymmärtävänsä asioita sen paremmin. Silloin on helppo vitsailla aivan kaikkien kustannuksella. Mutta hänellä sentään on päämäärä.
Limits of Control on lopputuloksena sen verran hämmentävää kamaa, että se tulee vääjäämättä jäämään pienen piirin vitsiksi. Semmoiseksi, jolle voi tarpeen tullen elitistisesti virnistellä punaviinilasin takaa kun tuntuu, että maailma hukkuu Bill Murrayn esittämän Amerikkalaisen sieluttomaan roskakulttuuriin. Tätä elokuvaa on vaikea jättää huomioimatta: sitä joko vihaa tai rakastaa. Se voittaa aina täydellisen keskinkertaisuuden.
Jarmusch ymmärtää tunnetusti musiikin päälle eikä petä tälläkään kertaa: Limits of Controlissa runsaasti soiva Boris on aivan täydellinen valinta.
Limits of Control on elokuva lähinnä siitä. Se on rakennettu jännityselokuvaksi, teemallisesti johonkin Dead Manin vertauskuvallisen matkan ja Ghost Dogin palkkasotilasromantiikan välimaastoon, mutta on hyvin oleellista tietää etukäteen, että viihdyttävää toimintaa Limits of Control ei ole, ei sekuntiakaan. Itseasiassa se on täydellinen anti-action, jossa kaikki Hollywood-jännärin elementit tuodaan esille vain siksi, että ne voidaan jättää tyystin käyttämättä.
Salaperäistä tehtävää suorittava mies (Isaach De Bankolé) kiitää ympäri Espanjaa komeissa kuteissa aivan älyttömän viileänä kaverina, juo aina kaksi Espressoa eri kupeista ja kohtaa kirjavan kaartin mitä omituisimpia hyypiöitä, jotka esittävät hänelle ajatuksiaan niin taiteista kuin tieteistäkin. Sitten vaihdetaan tulitikkuaskeja ja joskus jotain muuta. Ja matka jatkuu.
Ilmassa on suuri uhka - ja syystä, sillä miehellä on tärkeä päämäärä ja runsaasti vaikutusvaltaisia vastustajia. Hänellä on ehkä matkan varrella rikoskumppaneita, mutta lopulta hän on kuitenkin vain yksinäinen susi. Aivan kuten Jarmusch.
Jos tämän elokuvan olisi tehnyt melkein kuka tahansa muu saattaisin väittää, että lopputulos on räikeintä selluloidimasturbaatiota sitten Shyamalanin hirvittävän Lady in the Waterin. Mutta Jarmusch on (yhdessä ystäviensä Kaurismäkien kanssa) käytännössä kehittänyt nykyisenkaltaisen ilmeettömän elokuvaironian. Hän ei kuvittele olevansa kenenkään yläpuolella tai ymmärtävänsä asioita sen paremmin. Silloin on helppo vitsailla aivan kaikkien kustannuksella. Mutta hänellä sentään on päämäärä.
Limits of Control on lopputuloksena sen verran hämmentävää kamaa, että se tulee vääjäämättä jäämään pienen piirin vitsiksi. Semmoiseksi, jolle voi tarpeen tullen elitistisesti virnistellä punaviinilasin takaa kun tuntuu, että maailma hukkuu Bill Murrayn esittämän Amerikkalaisen sieluttomaan roskakulttuuriin. Tätä elokuvaa on vaikea jättää huomioimatta: sitä joko vihaa tai rakastaa. Se voittaa aina täydellisen keskinkertaisuuden.
Jarmusch ymmärtää tunnetusti musiikin päälle eikä petä tälläkään kertaa: Limits of Controlissa runsaasti soiva Boris on aivan täydellinen valinta.
Arvosana:
Käyttäjien pisteet elokuvalle
Keskiarvo: 4.00
Pisteytyksiä: 1 kpl
Käyttäjien mielipide arvostelusta:
+3 (3 kpl)
Pisteytyksiä: 1 kpl
Et ole valinnut pistemäärää!
+3 (3 kpl)
Mielipiteesi arvostelusta:
Tweet
Käyttäjien kommentit (0)
Onpas hiljaista... Ole ensimmäinen ja kommentoi!
Kommentoi
