VEITSET ESIIN on ohjaaja Rian Johnsonin viides elokuva ja samalla hänen yhtä mones viiden tähden ohjaustyö. Kymmenessä vuodessa hänestä on vakiintunut yksi Hollywoodin mielenkiintoisimpia uusia ääniä, joka tasapainoilee pienten henkilökohtaisten projektien ja valtavien tehoste-elokuvien keskellä ongelmitta. Pari vuotta sitten julkaistu STAR WARS: THE LAST JEDI oli sarjansa paras elokuva, jossa Johnson riisui tarinan mytologian rakenteet paljaaksi sitä vuosikymmeniä ylikuormittaneista perinteistä. VEITSET ESIIN tekee saman murhamysteerille, ja puhaltaa uutta henkeä yli satavuotiseen genreen, josta ei uskonut löytyvän enää mitään uutta.
Lopputulos on vuoden viihdyttävimpiä elokuvia, jonka oivalluksista haluaa päästä nauttimaan uudestaan heti elokuvan päätyttyä.
Dekkarikirjailija Harlan Thrombey on kuollut. Hänet nähtiin viimeksi elossa edeltävänä iltana menossa nukkumaan syntymäpäiviensä päätteeksi. Hänen valtava kartano oli tulvillaan väkeä, sillä koko lähisuku oli saapunut juhlimaan edeltävänä päivänä. Aamulla Harlanin kurkku oli viilletty auki, näennäisesti hänen oman kätensä kautta. Tapausta tutkimaan saapuu paikallinen poliisi, mukanaan maailmankuulu yksityisetsivä Benoit Blanc. Kaikki ovat epäiltyjä ja kaikilla tuntuu olleen motiivi päästää Harlan päiviltä.
Mysteerin asetelma on perinteinen, mutta herkullinen. Thrombeyn talo on kuin CLUE-lautapelistä. Suurperhe on kokoelma valloittavan inhottavia karikatyyrejä, joita esittävät valkokankaan parhaimmat luonnenäyttelijät. Erityisesti Jamie Lee Curtis perheen hyytävänä matriarkkana ja Toni Collette sosiaaliseen mediaan hullaantuneena, vaihtoehtorohtoja kauppaavana kapitalisti hippinä ovat elokuvan parhaimpia puolia. Johnsonin käsikirjoitus antaa jokaiselle tilaa loistaa niin isoissa kuin pienissä hetkissä. Ainoastaan nuori Jaeden Martell jää jalkoihin, mutta hänellä onkin leffan hauskin rooli Ben Shapiron kaltaisena äärioikeisto-trollina, jota elokuvan hahmot nimittävät natsimukulaksi.
Elokuvan rikkaus on sen innokkuudessa purkaa tyylilaji osiin, ja tutkia mikä on tehnyt siitä näin vaikutusvaltaisen vuosikymmenten aikana. Juuri kun katsoja luulee päässeensä tarinan jäljillä hyödyntäen tuttuja kliseitä, Johnsonin viekas käsikirjoitus paljastaa uuden ässän hihastaan. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ole itseriittoista. Elokuva on niin läpeensä hurmaava, että sen eri käänteistä nauttii silloinkin kun huomaa arvanneensa väärin. Johnson on kertojana kuin hyvä isäntä, joka haluaa kaikkien vieraiden nauttivan ajasta hänen luona vieraillessa.
Hänen avatarina elokuvassa toimii Daniel Craig, joka esittää Benoit Blancia. Blanc on Hercule Poirot-tyylinen herrasmiesetsivä, jonka juuret ovat syvällä dekkarien ytimessä. Mutta hän on samalla turhamainen, eksentrinen, jopa pöhkö – kuitenkaan koskaan olematta tarinan kannalta halpa vitsi. Johnson haluaa muistuttaa miten hullunkurinen koko genre pohjimmiltaan on, samalla kun hän säveltää sille VEITSET ESIIN kaltaisen rakkauslaulun.
Pelkän mysteerin varaan jääminen olisi kuitenkin tylsää, eikä Johnson tyydy yhteen temppuun. Elokuva punoo juoneensa veitsenterävää (hah) satiiria niin luokkaerottelusta kuin Yhdysvaltojen nykyisestä poliittisesta tilasta, jossa tilaansa tyytyneet vanhemmat sukupolvet jyräävät nuorten tulevaisuutta alleen, epätoivoisesti yrittäen pitää kiinni naurettavista omaisuuksistaan.
Jo hyvä jännäri olisi riittänyt, mutta tämä nostaa VEITSET ESIIN vuoden kärkikastiin.
