elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

THE LIGHTHOUSE THE LIGHTHOUSE
5
THE LIGHTHOUSE on perinteinen kauhukertomus, joka on aiheiltaan ajaton. THE LIGHTHOUSE

Robert Eggersin ensiteos THE VVITCH vavisutti maailmaa muutama vuosi takaperin pahemman laatuisesti. Minimalistinen kauhutarina herätti eloon uudisraivaaja perheen piinan tavalla, joka sai pinttyneenkin genre-fanin haukkomaan henkeään. Oli väistämätöntä, että Eggersin seuraavaa odotettaisiin kuin kuuta nousevaa. Eikä odotus ollut turhaa: THE LIGHTHOUSE on vuoden hienoimpia ja vavisuttavan omaperäisiä elokuvia, jollaista ei nähdä usein. 

Robert Pattinson ja Willem Dafoe ovat majakanvartijoita 1800-luvun loppupuolella. Elokuvan alussa heidät lasketaan sumun eristämälle saarelle, joka saattaa sijaita lähellä mannerta tai kaukana avomerellä. Ajan ja paikan taju katoaa heti, eikä kestä kauaa kunnes miesten jakamasta ahdistuksesta tulee arkipäivää. Majakka pitää taukoamatonta ja helvetillistä melua, lokit ovat päivittäinen riesa, ja sade piiskaa miehiä tauotta. Tuntuu kuin maapallo itse yrittäisi päästä kaksikosta eroon tavalla tai toisella. Päivittäinen rutiini muuttuu pakonomaiseksi puhdistautumiseksi ja pian jokainen yö tuo bakkanaalien kautta sielun paljastamisen, josta ei ole paluuta.

Pattinson ja Dafoe sukeltavat hulluuden syviin vesiin täydellä antaumuksella, eikä heidän päättymättömästä riitelystä välttämättä halua tietää mikä tuli ensin, viha vai rakkaus. Kumpaakaan ei tunnu kiinnostava ulkopuolinen maailma tipan tippaa, mutta samalla sisäänpäin kääntyneet rauniot pelkäävät niin pahasti omia demoneitaan, etteivät pysty muuhun kuin purkamaan traumojaan toisiinsa. LIGHTHOUSE seuraa tuomitsematta sivusta kun kaksi miestä kiistelee jättimäisen falloksen sisällä siitä, kuka loukkasi ketä sanomalla ruoan olevan pahaa. Se antaa tilaa heidän känniselle tanssille ahtaassa maskuliinisuuden katedraalissa vihan paisuessa niin ylitsevuotavaksi, ettei sillä ole muuta vaihtoehtoa kuin purkautua katkeraksi läheisyydeksi.

Jos LIGHTHOUSE pitäisi luokitella johonkin genreen, se olisi perinteinen kauhukertomus. Ei siis kauhuelokuva, vaan kertomus, sellainen joita kerrottiin toisille nuotion äärellä kesäöinä tai yökylässä kun olisi pitänyt nukkua. Se on yhtä hauska kuin se on pelottava, ja yhtä yllättävä kuin se on perinteinen. Eggers yhdistelee vapaasti raamatullisia säkeitä kreikkalaiseen mytologiaan ja ensimmäisten uudisraivaajien kansantaruihin, varsinkin niihin jotka periytyivät merimiehiltä. Unenomainen logiikka johdattelee katsojan pohtimaan moneen kertaan mikä on totta, kuitenkaan ketään huijaamatta. Samalla tavalla kuin merimiehet, jotka aikanaan uskoivat vakaasti merilehmien olevan merenneitoja, niin myös LIGHTHOUSE esittää vakavalla naamalla, että lokkikin voi olla pahansuopa tuhon lähettiläs odottamassa hetkeä jolloin iskeä. 

Elokuvan kerronta on myös teknisellä tasolla kuin toisesta maailmasta. Mustavalkoinen kuva on ahdettu ikivanhaan 1.19:1 formaattiin, joka tunnetaan paremmin 1900-luvun alun impresionnistisista elokuvista kuten TOHTORI CALIGARIN KABINETTI. Myös kamerat varustettiin vanhoilla linsseillä, joita ei oltu käytetty elokuvanteossa melkein sataan vuoteen. Dialogi on tulvillaan viime vuosituhannen vaihteen slangia ja terminologiaa, joka eristää hahmot entisestään nykypäivästä. Yhdessä elokuvan ahdistavimmista kohtauksista Dafoe kiroaa kaiken meren ja taivaan välillä raivopäissään, mutta hänen kielenkäyttönsä on niin vanhentunutta, että iso osa siitä jää ymmärtämättä. Tämä johtaa siihen, että jo entisestään hysteerinen kohtaus tuntuu vielä pelottavammalta; miten reagoida silmittömään raivoon, jota ei pysty edes tulkitsemaan?

LIGHTHOUSE on onneksi niin kauniisti ohjattu ja näytelty elokuva, että se toimisi jopa ilman dialogia laisinkaan. Kehonkieli kertoo kaiken oleellisen. Elokuvassa on pitkiä hetkiä, jolloin Pattinson ja Dafoe vaan reagoivat toistensa ärtyneisiin nyrjähdyksiin ja ääntelyihin. Majakan uskomaton valaistus vääristää heidän kasvoistaan groteskia maantiedettä. Kumpikin pelottaa ja kiehtoo toista, mutta sitä he eivät koskaan voi sanoa ääneen, eivät ainakaan päivänvalossa.

Eggers näet ymmärtää, että pimeyttäkin kiehtovampaa ovat ihmismielen synkät sopukat, sekä kaikki mitä sieltä paljastuu jos niitä sohaisee valolla.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.