elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP ZOMBIELAND: DOUBLE TAP
2
ZOMBIELAND: DOUBLE TAP ei naurata, pelota tai jännitä. ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Vähenevän tuoton laki on ilmiö, jonka mukaan tietyn asian käyttöä yksinään lisättäessä sen avulla aikaansaatu tuotoksen lisäys panosyksikköä kohti alenee. Englanniksi termi tunnetaan nimellä diminishing returns. Se voisi myös olla ZOMBIELAND:in jatko-osan kuvaavampi nimi nykyisen sijaan.

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP on oudolla tavalla kiehtova. Se ei ole kovinkaan hauska, nokkela, pelottava, tai edes jännittävä. Sen toiminta on yhtä upeaa kohtausta lukuunottamatta täysin hampaatonta ja tylsää. Mutta sen sisältö on kauttaaltaan niin konservatiivista roskaa, ettei sitä voi myöskään olla katsomatta ihmeissään. 

Zombielandissa on kulunut kymmenen vuotta maailmanlopusta. Zombit edelleen vaeltavat vapaana ja jopa muutamia uusia on kehittynyt evoluution myötä. Edelleen kotikuntansa nimiä käyttävät päähenkilöt (sitoutuminen on kiellettyä selviytymisoppaan mukaan) Columbus, Tallahassee, Wichita ja Little Rock ovat majoittuneet perheenä asumaan hylättyyn Valkoiseen taloon. Eräänä päivänä Columbus ehdottaa naimisiinmenoa Wichitalle, jonka reaktio on pakata kamppeet ja lähteä tien päälle Little Rock kainalossa, jättäen Columbuksen ja Tallahasseen omilleen. Onneksi kuvaan saapuu Madison, joka jostain syystä kymmenen vuotta maailmanlopun jälkeenkin käyttäytyy kuin vanhentunut blondivitsi, viedäkseen Columbuksen huomion toisaalle. Umpitylsään ja läpeensä kliseiseen kolmiodraamaan ympätään vielä Little Rockin tarve etsiä itselleen mies. Sitä melkein unohtaa katsovansa zombileffaa.

Jos on nähnyt ensimmäisen ZOMBIELAND:in on nähnyt myös jatko-osan. Elokuvat ovat juoneltaan pääosin samanlaisia. Molemmissa matkataan kohti paikkaa, jonka luvataan olevan vapaa zombeista, ja molemmissa päähenkilö valittelee perheen puutetta elämässään. Lisänä tällä kertaa on Madison, Zoey Deutchin esittämä näennäisesti hattarasta ja purukumista tehty ilopilleri, jonka ainoana tarkoituksena on herättää kateutta Emma Stonen esittämän Witchitan sydämessä. Deutchia ei käy syyttäminen, hän on yksi elokuvan ainoita hauskoja osia. Madisonin osuus on toimia lihatiskinä elokuvan miespuolisille katsojille, mutta Deutch ottaa lahjakkaana koomikkona tästäkin kaiken irti. Genre-elokuvien kuningatar Rosario Dawson pyörähtää leffassa pikkuroolissa, joka sekin on suunniteltu palkinnoksi elokuvan miespääosille. Samaan aikaan Abigail Breslinin Little Rock yrittää löytää itselleen myös miestä, mutta elokuva kohtelee hänen tarinaa kuin 50-lukumaista valistuskertomusta. Hymyilyä ja käsikädessä kävelyä enempää ei hänelle suoda. 

Elokuvan oudoin aspekti on sen vihamielinen ja suorastaan ilkeä huumori opiskelijoita ja nuoria kohtaan. Tarinan puolivälissä päähenkilöt päätyvät Babylonin kaupunkiin, joka on kirjaimellisesti valkoinen tornirakennus, jossa yliopistoista paenneet opiskelijat asuvat luomassaan utopiassa. Täällä ei sallita aseita, ne sulatetaan rauhanmerkeiksi. Kaikki polttavat pilveä ja rujot nörtit ehdottelevat ryhmäseksiä. Yksi hahmoista ilmoittaa kotikunnakseen Berkeleyn, joka tunnetaan nykypäivänä Trump-vastaisten liikkeiden synnyinsijana opiskelijapiireissä. Elokuvassa hänen hahmo on hyödytön nynny, jonka ainoa taito on valehdella taidoistaan. Ei vaadi paljoa arvatakseen kuka hahmoista joutuu pelastamaan koko vihervasuriporukan tuholta väkivallan keinoin. 

Jos kyseinen vitsi olisi vaan ohimenevä heitto sen voisi laskea vaan osaksi elokuvan laiskaa käsikirjoitusta, joka ei osaa päättää mille se haluaa nauraa. Mutta matka Babyloniin on yksi tarinan pääkohtia ja sen parissa vietetään tuhottomasti aikaa. Ongelma on ettei vitsi toimi edes elokuvan sisäisen logiikan mukaan. Jos maailmanloppu alkoi kymmenen vuotta sitten, kaikki Babylonin asukkaat olisivat olleet noin kymmenen vanhoja maksimissaan. Heidän mallintaminen nykypäivän stereotyyppisten opiskelijoiden arvojen perusteella on tylsää ja mielikuvituksetonta. 

Ainoa syy myös jäädä pohtimaan tätä yhtä vitsiä koko elokuvassa on se, ettei elokuvallaa ole mitään muuta sanottavaa. Sen jatkuva metanarratiivi, jossa päähenkilöt myöntävät olevansa elokuvan jatko-osan hahmoja, on vaivaannuttava sillä se ei kuitenkaan muuta tarinassa mitään. Kameralle naureskellaan kyllä jatko-osien kliseistä, mutta samalla niitä kierrätetään kuitenkin toinen toisensa jälkeen. Vika on sama kuin käsikirjoittajien aiemmassa elokuvassa DEADPOOL; vaikka käsikirjoitus myöntäisi olevansa kliseinen ei se tee siitä yhtään vähemmän kliseistä. 

Elokuvassa on yksi vauhdikas ja mukaansatempaava kohtaus, jossa päähenkilöt taistelevat zombeja vastaan ahtaassa tilassa Elvikselle omistetussa kappelissa. Kamera juoksee huoneesta toiseen hahmojen perässä ilman nopeita leikkauksia tai heilumista. Koreografia on valloittavaa ja nokkelaa. Ilmassa on jatkuva pelko siitä, että mitä tahansa voi tapahtua. Koko hetki on kuin toisesta elokuvasta.

Kohtauksen loppu on surullinen, sillä se tarkoittaa paluuta puolivillaisiin vitseihin ja genre-kliseisiin. Olisipa loputkin elokuvasta yhtä hauskaa katsottavaa.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.