elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

R&A 2019 haastattelu: TAKE IT OR LEAVE IT ja Liina Triškina-Vanhatalo. R&A 2019 haastattelu: TAKE IT OR LEAVE IT ja Liina Triškina-Vanhatalo.
Ohjaaja Liina Triškina-Vanhatalon ensimmäinen kokopitkä fikio TAKE IT OR LEAVE IT on yksi R&A -festivaalin suhteellista-sarjan elokuvista. Elokuvateatteri.com kävi haastattelemassa ohjaajaa Helsingissä. SPOILER VAROITUS:... R&A 2019 haastattelu: TAKE IT OR LEAVE IT ja Liina Triškina-Vanhatalo.

Ohjaaja Liina Triškina-Vanhatalon ensimmäinen kokopitkä fikio TAKE IT OR LEAVE IT on yksi R&A -festivaalin suhteellista-sarjan elokuvista. Elokuvateatteri.com kävi haastattelemassa ohjaajaa Helsingissä.

SPOILER VAROITUS: artikkelissa keskustellaan elokuvan lopusta.

Tämä on ensimmäinen fiktioelokuvasi. Mikä sai sinut erkanemaan dokumenteista?

Aloin tuntea enemmän ja enemmän etten dokumentin puitteissa voinut saavuttaa sitä tulosta mitä haluaisin. Se mitä haluaa sanoa jää aina jotenkin hieman hämäräksi tai epämääräiseksi. Sitten jos alkaisin muuttamaan dokkaria siten, että se olisi selkeämpi siitä tulisi dokkari josta en itsekään pitäisi. Jos dokkarissa tuntee että siellä on liikaa käännetty ja väännetty niin niistä ei kukaan pidä. Se oli itse asiassa monen vuoden prosessi selkeyttää itselle, että pitäisi siirtyä muille maille. 

Tuliko elokuvan aihe kuitenkin yhdestä tositarinasta? Vai oliko se kokoelma asioita mitä olet nähnyt ja kuullut vuosien varrella?

Lopputulos on kokoelma monista tositarinoista joista olin kuullut tai lukenut, mutta ehkä isoin lähde oli pieni juttu jonka luin jostain naistenlehdistä. Se kertoi kaverista joka jäi kaksi kuukautisen lapsen isäksi kun äiti vaan käveli pois, eikä halunnut olla äiti siinä hetkessä. Naisena tietenkin mietin enemmän ja enemmän miten se käy naiselle – ensin olet yhdeksän kuukautta raskaana ja sitten synnytät, jonka jälkeen kävelet vaan pois. Tietenkin minua kiinnosti myös miehen näkökulma siihen ja miten hän pärjää siinä tilanteessa. 

Samaan aikaan monet ystävistäni sai lapsia, joten se teema oli vahvana läsnä. Sitten itse pakostikin miettii näitä asioita; miten kukakin pärjää ja kaiken maailman odotuksia mitä ihmisillä ja yhteiskunnalla oli – kuka on enemmän tai vähemmän valmis olemaan isä tai äiti, ja miten jotkut ihmiset eivät muka ole valmiita siihen. Yhteiskunnan vaatimukset ja odotukset vanhemmuudesta ovat todella vaativia. 

Elokuvan toinen puoli tuli siitä, että sain tietää miten vanha luokkakaverini oli joskus – en siis ollut tiennyt hänestä vuosikymmeniin mitään – hän oli mennyt naimisiin jonkun eteläamerikkalaisen kaverin kanssa. Se suhde oli mennyt mönkään ja kaverin perhe oli jotenkin tärkeitä ihmisiä omassa maassaan, joten lapsi otettiin äidiltä pois heidän erotessa. Lapsi annettiin isälle ja perheelle. Äiti jäi täysin yksin sinne vieraaseen maahan. Hän yritti kansainvälisen oikeuden ja eestin viranomaisen kautta että saisi yhteishuoltajuuden, ilman tuloksia. Joten hän lopulta kidnappasi oman lapsensa ja kiersi incognito maapalloa lapsen kanssa.

Koko elokuva tuntuu hyvin eletyltä ja aidolta. Kaikki hahmot pienistä yksityiskohdista alkaen, kuten alussa nähtävä duunareiden kämppä, siinä näkee dokumentaristin taustan. Kaikki on yksityiskohtaista ja eheää. Hahmot eivät esimerkiksi astu esiin kankaalla elokuvahahmoina, kulmikkaina tai kauneina, vaan helposti uskottavina.

Tietysti dokumentaristin taustana uskottavuus oli kaiken a ja ö. Minulla oli hyvin vahva näkemys miltä kaiken pitäisi näyttää ja kuulostaa. Oli kuitenkin todella kumma prosessi valita näyttelijät. En ole tuntiakaan oppinut sitä miten näyttelijöitä valitaan tai ohjataan, ja pitääkö heitä treenata vai ei. Se oli osa-alue jota eniten pelkäsin, mutta lopulta mistä eniten nautin! Joskus oli tietenkin todella raskasta saavuttaa lopputulokset, koska ei ollut kokemusta miten saavuttaa se mitä näin mielessäni, mutta kun mielikuva on todella vahva niin ei voi tyytyä muihin tuloksiin. Tiedän että näyttelijätkin olivat joskus solmussa, että mitä se oikein nyt haluaa. Mutta valinnat olivat täysin instinktiivisiä. En esimerkiksi kauheasti pitänyt teatterista ja silti suurin osa näyttelijöistä oli teatterista. Joten katsoin paljon videoita ja oli tietty casting vaihe. 

Oli myös toinen osa, mitä en tiedä tekevätkö muut näin, mutta me teimme, eli valitsimme päähenkilön tosi aikaisin. Hän oli meidän ensimmäinen paikalle kutsuttu näyttelijä jonka kanssa teimme pari kohtausta kameran kanssa. Hän oli ensimmäinen ja viimeinen valinta, emme edes kutsunut muita. Kaikki muut, pienimpään hahmoon asti, me testasimme hänen kanssa ja miten he toimivat yhdessä. Hän oli mukana alusta loppuun kaikissa casting osissa. 

Se on erinomainen idea kun sitä miettii tarkemmin; elokuva on kuitenkin hänen subjektiivinen näkökulma ja maailman jokainen osa-alue pyörii hänen ympärillään.

Se vaan tuli luontevana ratkaisuna tekemisen aikana. En ajatellut sitä silloin tai miten roolitus tavallisesti tehdään. Ei tämä kuitenkaan tavallinen metodi ole, joskus myös käytännön syistä. 

Kun katsoo vaikka amerikkalaisia elokuvia joissa kuvataan yksinhuoltajia, erityisesti isiä, niissä vaikeudet ovat yleensä yksi iso hetki, joka ratkaistaan jollain maskuliinisella renttumaisella tavalla. Lopussa tämä palkitaan uudella naisella josta tulee äiti. Tässä sitä ei ollut. Vaikeudet alussa olivat samoja kuin vaikeudet lopussa. Taianomaista ratkaisua ei tarjota. Näemme naiset tarinassa vain etäisesti, emmekä koskaan näe heitä olemassa äitejä.

Katsoin kaikkia lähipiirissäni olevia ihmisiä, miten he päivittäin pärjäsivät ja miten – en voi sanoa kriittisesti – mutta ilman mitään pinkkejä rillejä näin mitä se arki on. Näin siinä sen miten se koettelee jokaista. Kuinka kuitenkin monelle ihmisille se on todella haastavaa monessa suhteessa, fyysisesti ja henkisesti. Hyvässä ja pahassa se tuo ihmisestä esille kaikki ääripäät.

Silloin kun aloin kirjoittamaan tätä elokuvaa en itse ollut vielä äiti, mutta prosessin keskellä sain itse lapsen. Tavallaan kummallista kyllä en kuitenkaan käsikirjoituksesta kovin paljon muuttanut juttuja. Se dokumentaristina oleminen oli opettanut miten nähdä ihmisissä fasaadin taakse. Teet päätelmiä pikkuasioissa mitä näet jonkun silmissä, miten he juovat kahvia tai kävelevät puistossa lapsen kanssa, kaikki ne fiilikset mitä sen takana on. 

Elokuvassa on koskettava hetki, joka upeasti kommunikoi sen kaipuun olla oma itsensä vaikka taustalla on se suuri vastuu mikä on muuttanut koko elämän. Erik yrittää pelata koripalloa kentällä yksinään samalla kun lastenvaunussa nukkuva Mai on kentän reunalla odottamassa. Elokuva ei kuitenkaan ollut tuomitseva, ainakaan minusta, jopa silloin kun Moonika palaa takaisin, hänellä on oikeus omaa kaipuu lastaan kohtaan ja samalla olemme kuitenkin Erikin puolella kun olemme nähneet mitä hän on käynyt läpi. Olitko itse jommankumman puolella tarinaa tehdessä vai onko ohjaajan oltava tässä objektiivinen?

Ei tietenkään, jokainen tekee omat päätöksensä lopulta. Tietysti dramaturgisesti päähenkilön pitää olla vahva ja häneen pitää tietysti panostaa, mutta en tiedä onko se sama kuin olla hänen puolellaan. Ei hänen tarvitse kuitenkaan olla toimintasankari tai perinpohjin hyvä kuitenkaan. Se ei yhtään tarkoita sitä että ne muut olisivat jotenkin selkeästi jaettu. Hyvät ja pahat käsitteenä kuuluvat ihan eri genreen, ei tähän. 

Olimme elokuvassa koko ajan hyvin harmaalla alueella. En ole itse täysin päättänyt olenko iloinen miten tarina päättyi. Tavalla tai toisella se on sydäntäsärkevä loppu. Mitä ikinä käykään edessä on vain vaikeuksia.

Näin on.

Kaikki vanhemmat elokuvassa olivat etäisiä. Erikin isän näemme vain antamassa vastuut äidille ja hänen työkaverinsa pettää vaimoaan työmatkoilla. Oli kiinnostava nähdä hahmo jolla ei ollut roolimalleja. Siinä pakotettiin myös katsoja olemaan yksin.

Se on vaikea juttu vanhemmuudessa, jokaisen pitää löytää se oma malli. Vaikka kuinka haluaisi että joku opettaisi sinulle että näin se käy niin se ei kuitenkaan onnistu, vaikka kuinka haluaisi ottaa jonkun mallin kaikki riippuu niin paljon olosuhteista ja omista kokemuksista elämän aikana. 

Olen itse kolmekymmentä, saman ikäinen kuin tarinan hahmot, ja mietin koko elokuvan ajan kauhulla miten pelottavaa olisi olla yksin tässä tilanteessa. Tarina kommunikoi todella vahvasti sen pelon. 

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki on ilman muuta paljon paljon helpompaa kumppanin kanssa, jos on muu perhe ja ystävät jotka voivat auttaa – siitä ei ole epäilystäkään. Mutta se oman muodon löytäminen, se on ainakin ollut minulle – lapseni on nyt neljävuotias – se on jokapäiväistä muodon etsimistä minkälainen vanhempi olla ja muissa rooleissa. Kumppani ja perhe auttavat käytännön asioissa, mutta mentaalinen etsintä pitää tehdä itse. Se on yksi juttu mistä ei kovin paljon puhuta, ja jos puhutaan niin se on sellaista Be Yourself -otsikointia. Se jää sille tasolle. Sen ainakin tiedän, että se on tuhoon tuomittu suo jos ottaa toisten fiiliksiä ja malleja ja yrittää muokata itseään niihin. 

Siinä mielessä vanhemmuus on elämää mullistava kokemus ja toivon, että elokuva rohkaisee ihmisiä etsimään sitä omaa muotoa. 

Miehille ei ainakaan kulttuurina ole vieläkään löydetty tapaa puhua tunteista tai epävarmuuksista. Elokuvassa oli hieno nähdä esitettynä myös omat pelot siitä, ettei tiedä minkälainen henkilö vielä on ja tiedostaminen siitä miten suuri työ on muovata uusi henkilö maailmaan. 

Se naistenlehden otsikko, lapset ovat meidän opettajia, niin tavallaan se on totta. Eihän kukaan ole valmis. Se mitä elokuvalla haluan sanoa on että vaikka kuinka haluaisi luulla, niin kukaan ei ole koskaan valmis. Eikä heidän tarvitse olla. Ihmisenä jos odottaa olevansa valmis niin se ei koskaan toteudu. Se muuttuu joka ikinen päivä loppuelämän ajan. 

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.