Anon

Clive Owen osaa minusta tarttua nykyään mielenkiintoisiin elokuviin kiinni. Pidin hänen roolityöstään hyvin paljon The Knick -sarjassa ja nyt pidän siitä Andrew Niccolin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Netflix-elokuvassa Anon (2018). Elokuva on mielenkiintoinen kuvaus ei välttämättä niin kaukaa tulevaisuudesta, jossa yksityisyys on murrettu täydellisesti. Niccolin luoma maailma tuokin väistämättä mieleen (jälleen kerran) orwellimaisen kohtalon, jossa kenelläkään ei ole yksityisyyttä. Ei olekaan mikään ihme, että elokuvan toisen päätähden, Amanda Seyfriedin, hahmo “The Girl” toteaa jossain kohdassa elokuvaa, että:

You invade my privacy, it’s nothing. I try to get it back, it’s a crime.

Ja näihin rikoksiin Clive Owenin näyttelemä rikosetsivä Sal Friedland syyllistyy elokuvassa koko ajan selvittäessään rikoksia uhrien ja tekijän silmien kautta. Elokuva perustuu yhteiskuntaa suojelevien pelkoon siitä, mitä tapahtuu, kun joku murtautuu järjestelmästä ulos. Hakkereista tehdäänkin elokuvan sankareita ja antisankareita, kun Salia vastaan kävelee kadulla “Unknown: error” henkilö, joka myöhemmin katoaa Salin tapahtumarekisteristä. Tästä nousee valtaapitäville hälyttävä kysymys, sillä samaan aikaan hakkeri myös murhaa ihmisiä erikoisella metodilla, joka ei jätä jälkiä tulevaisuuden etsiville. Siitä seuraa soluttautuminen ja rappio, kun valmiiksi jo mieleltään hauras Sal yrittää löytää murhaajan valehtemalla hakkerille (Amanda Seyfried) saadakseen syntisiä asioita poistumaan historiastaan. Se on samalla omalla tavallaan surullinen matka Salin pään sisään herkkiin muistoihin ja ajatuksiin.

Clive Owen, kuten sanottua, on tässä elokuvassa jälleen kerran rautaa. Vähäeleinen näyttelijä pistää ruudulle silmillään ja kasvoillaan suuria tunteita ja hajonneita ajatuksia. Katumus, epätoivo ja surumielisyys tarttuu katsojaan vahvasti tässä elokuvassa, kun Sal vajoaa muistelemaan (tai katselemaan) menneitä. Tuloksena on emotionaalisesti rikkinäisen miehen taistelua omaa itseänsä vastaan. Samalla kun Sal tekee surutyötään, on mielessä muutakin: alkoholi, peitetehtävän huumeet ja naiset vievät Salin mennessään eräänlaisen elämänspiraaliin, josta kukaan ei näytä ponnistavan voittajana ylös. Palasiksi hajonnut mies ei ehkä ole koottavissa uudeksi teekupiksi, mutta ainakin Amanda Seyfriedin The Girl jollain tavalla koston kautta yrittää sitä tehdä.

Seyfriedin hahmosta puolestaan ei välttämättä katsoja ota niin paljon selvää, sillä elokuva keskittyy selkeästi Owenin hahmon ongelmiin. Toki Niccol riisuu (kirjaimellisesti) Seyfriedin elokuvassa ikäänkuin alleviivaten sitä tosiasiaa, että yksityisyyttä ei ole, mutta muuten Seyfriedin hakkerinseikkailu jää vähemmälle osalle. Missään ei edes viitsitä yrittää selvittää, että miksi The Girl on hakkeroitunut järjestelmästä “ulos” ja miten hän pystyy maksamaan kaikki tarvitsemansa asiat vain käteistä käyttämällä. Mysteeriksi omalla tavalla jää myös suhde Saliin, vaikka Owenin ja Seyfriedin kemia näyttää television ruudulla toimivan oikein mallikkaasti.

Anon ei ole Andrew Niccolin ensimmäinen elokuva, sillä listalta löytyy niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin puolelta muun muassa Gattaca ja Truman Show, jotka ovat molemmat erinomaisia elokuvia. Tietynlainen laadukkuus on toisin sanoen Niccolilla verissä ja hän piirtääkin ruudulle oikeasti todella orwellimaisen kuvan lähitulevaisuudesta, jossa kaikki piirtyy metatietoina vastaantulevan ihmisen silmän näkökenttään. Lopputuloksena on omalla tavalla masentava maailma, jossa ei ole yllätyksellisyyttä, vaan metallisen oloista ja syntistä seksiä. Tukahdutettuja tunteita ja hajonneita elämiä. Niccolin piirtämä kuva ei ole kaunis ja toivottavasti ei myöskään tulevaisuutta, mutta Anon on elokuvana ehdottomasti katsomisen arvoinen pala.