Jessica Jones -Season 2

Jessica Jones on periaatteessa yksi Netflixin monimutkaisimmista Marvel-sarjoista, sillä se ei oikeastaan ole supersankaritoimintaa täynnä oleva mättömaraton, vaan jotain muuta: se on henkisesti hajonneen päähenkilön taistelu oman elämänsä menneisyyden kanssa. Omalla tavallaan tämä “muu” on odotettua, sillä sarjan toisesta tuotantokaudesta on selvästi haluttu tehdä omanlaisensa jatkumo ja tarina, jossa seurataan vahvojen naisten tarinaa, missä he muuttuvat heikoiksi ja siitä taas leijoniksi. Ehkä koko tarina haluaa korostaa sitä, että nyt tehdään naisenergialla äijäviihdettä (jota Jessica Jones ei ole) ja ohjataan jaksoja (kaikki itseasiassa) naisten toimesta. Tuloksena on herkkää harhailua, supervoimaista revittelyä ja omien mörköjen etsimistä keskiluokkaisista omakotitaloista.

Lähes jokaisessa toiminnalta haiskahtavassa elokuvassa tai sarjassa on päähenkilön vastakohtana hänen arkkivihollisensa, oikea jumallinen kosto, joka päähenkilön täytyy tuotantokauden loppuessa kohdata silmästä silmään. Harvinaista kyllä, Jessica Jonesin toiselta tuotantokaudelta tämä “Nemesis” oikeastaan puuttuu kokonaan ja sarjan käsikirjoittajat ovat luoneet Jessica Jonesista itsestään tuotantokauden suurimman vihollisensa. Tottakai hän edelleen painii ykköskauden Killgraven aiheuttamien henkisten haavojen kanssa, mutta tosiasiassa taustalla on paljon muutakin. Krysten Ritter luokin hahmostaan varsin henkisesti sekaisin olevan hahmon, jolla ei ole maailmalle omasta mielestään maailmalla juuri mitään annettavaa. Tietynlainen vastuu ja pelko siitä, että menettäisi loputkin, mitä Jessica Jones on ehtinyt saamaan pitää tätä supersankari-etsivää silti käynnissä. Ehkä lopulta asioiden korjaamisen kautta saadaan ehjempi minuus, ehkä ei.

Samanlaiseen muutoksen tematiikkaan sidotaan myös sarjan toisen tuotantokauden sivuosien tähdet. Eka Darvillen Malcom haluaa lähes pakonomaisesti tehdä kaikki oikein, muttei aina meinaa onnistua tavoitteessaan. Hän häilyy sarjassa tärkeän ja ei-niin-tärkeän hahmo rajamailla tuoden elokuvaan omalla tavalla arkisuutta ja kevennystä. Kaikkea muuta kuin kevennystä tuo australialaisen mallin ja näyttelijättären, Rachael Taylorin, hahmo Trish Walker, joka Jessican parhaana ystävänä tuo itsestään esiin huonoimpia piirteitään. Pikku hiljaa hän kasvaa ulos omasta epäitsekkäästä egostaan luoden itsestään kateellisen ja supervoimia hamuavan voima-narkkarin. Tuloksena on tietenkin romahdus niin ihmissuhteissa, kuin fyysisestikin, eikä sarjan tuotantokausi anna hänelle juurikaan armoa. Taylor tekeekin hahmonsa kanssa suhteellisen hyvää, joskin aavistuksen ylitseampuvaa, työtä.

Koko kauden kurjuutta ja omanlaistaan toivottomuutta kuvaa Ritterin hahmon lisäksi veteraani Carrie-Anne Moss, jonka lakinais-hahmo käy tunneskaalan molemmat päät läpi tyynen ulkokuorensa sisällä. Kun viesti parantumattomasta sairaudesta saa auttamishalun heräämään ja se petetään, jää jäljelle vain tunneskaalan kylmä, robottimainen kosto, jossa Mossin Jeri Hogarth saa haluamansa joko manipuloimalla tai uhkailemalla. Ei enää inhimilliseen suuntaan kallistuvaa Jeriä, vaan kylmä, ulospäin tunteettomalta näyttävä ja kyyninen viha tulee velloen pintaan.

Kun Jessica Jonesin toisen tuotantokauden hahmot ja tapahtumat nivoutuvat yhteen, on kasassa oikeastaan melko tylsä ja asioita toistuvasti jankuttava kausi. Kausi kyllä eteen omaa verkkaista tahtiaan eteenpäin kohti “loppuhuipennusta”, mutta tosiasiassa jää kiikkiin oman näppäryytensä kanssa. Ritterin näyttelemän päähenkilön sirpaleisuus ja henkinen pääoma menevät niin paljon miinukselle, ettei sitä kyetä korjaamaan edes Netflixin resursseilla. Onkin vääjäämätön totuus, että toinen tuotantokausi on jopa heikompi kuin ensimmäinen, vaikka potentiaalisesti olisi voinut käydä toisinkin. Koko kauden lohduton alakuloisuus ja juonittelu menevät kuitenkin oman ymmärrykseni yli reilusti kaataen koko tarinan katsojan niskaan.