The Post

Steven Spielberg rakastaa lehdistöä. Tai vähintäänkin ajatusta lehdistöstä. Hän rakastaa sitä kaikkea mitä lehdistö edustaa. Sananvapautta, totuuden metsästystä vaikeuksista huolimatta, demokratian tärkeintä peruskiveä – hyvin informoitua kansakuntaa. Tätä kaikkea on hänen uusin elokuva, The Post. Se on rakkaudenosoitus yhdelle yhdysvaltain synkimmistä hetkistä ennen tätä päivää, jolloin hallitus koki voivansa sanella mitä lehdistön oli lupa kertoa kansakunnalle heidän teoistaan. Nyt yhtä nolostuttavan Trumpin aikakaudella tämä sanoma on entistä tärkeämpi kuuluttaa uudestaan.

Spielberg on koonnut ympärilleen elokuva-alan titaanit viestinsä kertomiseen. Tom Hanks esittää Ben Bradleetä, Washington Postin päätoimittajaa. Meryl Streep on Katherine Graham, lehden omistaja. Toimittajina nähdään mm. Bob Odenkirk ja Carrie Coon. Spielbergin luottokuvaaja Janusz Kamiński on luonut elokuvan vahvan visuaalisen ilmeen, jossa painokoneiden päättymätön valssi kurvittelee halki kankaan liki taianomaisesti. Spielbergin visiossa painokoneiden kolina on enkelten kuorolaulua ja valmistuneita lehtiä kuljettavat liukuradat kuin Aleksandrian kirjaston pilareita.

Elokuva seuraa Washington Postin ja New York Timesin yhteisiä toimia saattaa nyt maailmankuulut Pentagonin asiakirjat julkisuuteen. Heitä vastassa ovat pelokkaat pankkiirit, joiden maailmankuva on rajoittunut voittojen maksimointiin, sekä presidentin levittämä pelon ilmapiiri joka yrittää tukehduttaa tasavallan tärkeimmän oikeuden vapaasta lehdistöstä. Spielbergin visiossa Nixon on kaukaa tarkasteltu hirviö, jonka valtava siluetti huokuu uhkaavasti valkoisen talon ikkunoista. Hänestä kuullaan vain ääni, sekin aidoista nauhoituksista, eikä vertausta toiseen vallasta hullaantuneeseen valehtelijaan, joka samoja käytäviä nyt tarpoo, voi olla tekemättä.

Sananvapauden ohella elokuvan tärkeimpiä teemoja on Katherine Grahamin nousu patriarkian keskeltä vapaasti johtamaan lehteä, joka hänen harteilleen on jäänyt. Grahamin taistot häntä pakolla kaitsevien miesten kanssa on Spielbergille tuttuun tapaan hienovaraisesti kuvattu kamppailu, jossa Streepin näyttelijänlahjat pääsevät jälleen valloilleen. Erityisen vahvassa kohtauksessa Spielberg kuljettaa Grahamin ylös valtaisia marmoriportaita, ohi värikkään ja odottavan ryhmän naisia, jotka lukitaan kolossaalisten ovien taakse, vain yhden – Grahamin – päästessä suljettuun miesten valtakuntaan. Grahamin nousu ja itsensä löytäminen on klassista Spielbergmäistä tahdon voittoa, jossa yksilön usko häntä suurempaan asiaan ajaa tämän kasvottoman auktoriteetin kanssa törmäyskurssille. 

The Post on myös tietoinen vaikutteistaan. Spielberg nostaa hattuaan useasti Sydney Pollackin mestariteokselle All the Presidents Men, jonka tapahtumat sijoittuvat ajallisesti heti tämän päätökseen. Elokuvan toinen käsikirjoittaja, Josh Singer, oli mukana toteuttamassa 90-luvun tärkeää idealistista kuvausta yhdysvalloista, West Wingiä. Näiden molempien kädenjälki näkyy napakassa dialogissa, alati vaihtelevassa nopeatempoisessa ympäristössä, sekä puhtaana rakkauskirjeenä alan ammattilaisille.

Elokuvan inspiroivin ja virkistävin osa onkin siinä, että se uskoo niin väjäämättä kohteisiinsa. He ovat Spielbergin linssin alla yhtä suuria sankareita kuin Indiana Jones, ja heidän kirjoittamat sanat niin vaikuttavia, että painoon lähtiessään ne kirjaimellisesti vavisuttavat maata.

The Post on ajankohtainen, vaikka kuvaakin historiaa. Se on elokuvantekijöiden muistutus katsojalle siitä vaarasta, joka hallituksen mahdissa piilee. Nykypäivänä sen pitäisi tuntua oudolta, että näinkin pahasti olisi voinut joskus olla. Mutta kuten Spielberg tuntuu hyvin tietävän, tänä päivänä vain sota on muuttunut, kaikesta muusta taistellaan vieläkin.