elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Netflix ja Marvel ovat tuoneet seuraavan sarjan vaativan yleisön saataville. Ei, nyt ei ole kyseessä Daredevil, Tuomari tai edes Luke Cage, sillä nyt mennään... Iron Fist

Netflix ja Marvel ovat tuoneet seuraavan sarjan vaativan yleisön saataville. Ei, nyt ei ole kyseessä Daredevil, Tuomari tai edes Luke Cage, sillä nyt mennään vahvasti hieman tuntemattomamman sankarin viitan alle ja vuoronsa saa ehkä hieman yllättäen Iron Fist, joka sarjakuvista (suomalaisissa sarjakuvissa Rautanyrkki) tunnetaan paremmin Luke Cagen parina. On sinänsä raikasta, että sarjaa lähdetään tekemään ei niin tunnetusta hahmosta ja ilman sen kummempaa hypeä, mutta on silti lähes häpeällistä huomata, ettei sarjasta loppujen lopuksi ole oikeastaan yhtään mihinkään. Kaikkinensa Iron Fist on käsikirjoitettu kummajainen, jossa seurataan Danny Randin  (Iron Fist) poukkoilua oudossa ympäristössä. Tuloksena on paljon tappeluita, kunnon copycat-meininkiä ja turhaa dialogia, jossa vaadittaisiin näyttelijöiltä huimaa karismaa.

Sitä  ei valitettavasti ole Game of Thronesista tutulla Finn Jonesilla, joka pääroolissa osoittautuu Daredeviliä näyttelevän Charlie Coxin tapaan tyhjäksi arvaksi. Osittain syyttävän sormen voi osoittaa käsikirjoituksen suuntaan, sillä Jonesin Iron Fist on aivan liian kujalla lähestulkoon koko tuotantokauden ajan. Liittolaisuuksia sidotaan, eeppistä ottelua haetaan ja syyllisyydessä (kuin myös menneisyyden tuskissa) painitaan, mutta kaikki jää yhtä tyhjäksi kuin Mademe Gaon (ihan pirteästi näyttelevä Wai Ching Ho) kutoma verkko. Ainakaan tällä tuotantokaudella voitetuilla taisteluilla ei tunnu olevan mitään merkitystä, sillä jokaisen avatun oven takana on piilotettuna kaksi muuta ovea. Tätä salaperäistä saumaa tuovat sarjaan lisää Madame Gaon lisäksi maailmaa pelastava Bakuto (Ramon Rodriguez), sekä eräänlaista sidekickiä (ja muuten sarjakuvien perusteella tulevaa vastustajaa) näyttelevä Davos (Sacha Dhawan).

Varsinaisen sidekickin virka kuitenkin lankeaa Jessica Henwickille, jonka pitämään taistelulajikouluun Danny eksyy lähestulkoon ensimmäisillä New Yorkin metreillä. Henwick tarkastelee omaa, varsin aktiivista, rooliaan ikään kuin oman hahmonsa ulkopuolella, eikä pääse touhuun missään vaiheessa kiinni, vaikka menneisyydestä paljastuu vaikka mitä mielenkiintoista. Niinpä varsinainen näytteleminen jää sivurooleissa oleville  Jessica Stroupille, kokeneelle David Wenhamille, sekä tämän sarjan tähän asti parhaimmalle näyttelijälle, Tom Pelphreylle. Tämä kolmikko jakaa sarjan yritys-imperiumin edustamisen ja tekee sen varsin hyvin. Wenham iskee sarjaan kiihkoa ja intohimoa erilaisella otteella kuin Finn ja kivikasvoisesta Pelphreystä muodostuu yhtäkkiä esiin (tuotantokauden alussa olin valmis tönäämään kalliolta alas) monimuotoinen ja -ilmeinen rappioituja addiktion myötä.  Ja niin: mukana taas Marvel-sarjojen vakiokasvo, Rosario Dawson, muttei tästä tarvitse varmastikaan erikseen mainita.

Mainitsin myös tilitykseni alussa copycat-meiningin, joka tulee esiin lukuisissa taistelukohtauksissa. Koska sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella on lukuisia ohjaajia, on ohjaustyylejä useita, mutta yksi silmiinpistävimmistä piirteistä on muiden julkaisujen kopiointi. Ehkä näyttävin ja selkein kopiointi tapahtuu yhdessä ensimmäisen tuotantokauden huimimmista taistelukohtauksissa, jossa Danny taistelee lukuisien rikollisten kanssa ahtaassa käytävässä, jonka jälkeen taistelu siirtyy hissiin, jonka ovien avautuessa Danny on voittaja. Koko kohtaus tuoksuu niin vahvasti Oldboylta, että meikäläistä melkein hävettää katsella sitä. Samalla katsoja saattaa painaa päänsä harmistuksesta alas, sillä vaikka monet elementit on monesti käyty jo läpi, olisi sarjan hyvä keksiä muiden kopioimisen sijasta uudenlaisia kohtauksia.

Iron Fist on Netflixin sarjoihin ihan hyvä yritys, mutta se on samalla myös tähän asti selkeästi heikoin Marvelin hahmoihin perustuva sarja (ei, en laske Agents of S.H.I.E.L.D-sarjaa mukaan). Se on täynnä mystiikkaa, yritystä ja mukavia juonenkäänteitä, mutta samalla se on karismaton sähellys, jossa ei ole loppujen lopuksi yhtään mitään järkeä. Se sortuu samoihin ongelmiin kuin Daredevilin ensimmäinen tuotantokausi, jossa päähenkilöä lyötiin kuin vierasta sikaa. Sama tapahtuu nytkin, eikä Dannya näyttelevä Finn Jones kykyne mitenkään pysymään vauhdissa mukana. Tuloksena on hämmentynyt ilme, nyrkin “hehkupuristamista” ja tyhjäkäyntiä käyvää päättäväisyyttä, kun Jonesin hahmo yrittää löytää paikkansa New Yorkissa. Mikäli toinen tuotantokausi tätä sarjaa tehdään, on siltä periaatteessa turha odottaa mitään mullistavaa; toisaalta kovinkaan paljon huonommaksi ei ainakaan voida mennä.

Powered by WP Review

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.