elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Marvelin… Eikun siis Netflixin Marvel-sarjat noudattavat samaa kaavaa alusta loppuun. Ne ovat yleensä huonoimmillaan tappavan tylsiä, mutta samalla niin houkuttelevia, että ne on katsottava... Luke Cage -Season 1

Marvelin… Eikun siis Netflixin Marvel-sarjat noudattavat samaa kaavaa alusta loppuun. Ne ovat yleensä huonoimmillaan tappavan tylsiä, mutta samalla niin houkuttelevia, että ne on katsottava alusta loppuun. Erityisesti pidän cross-overeista, joita Daredevil, Jessica Jones ja nyt Luke Cage -sarjoissa on nähty erityisesti Rosario Dawsonin näyttelemän hahmon, Clairen, osalta. Aivan keksitty hahmo Claire Temple ei onneksi ole, sillä alkujaan (sarjakuvissa) hänet on nähty nimenomaan Luke Cagen sivuhahmona, joten ympyrä on omalla tavallaan kuljettu loppuun saakka. Tällä kertaa seikkaillaan siis haavoittumattoman ja voimakkaan Luke Cagen matkassa, joka hieman haluttomasti turvaa Harlemin katuja roistoilta. Matka on lähes suoraa jatkoa Jessica Jonesin tapahtumille, joten siinä mielessä sarjan käsikirjoittajat ovat kartalla.

Luke Cage kertoo siis tarinan suomalaisittain nimetystä Voimamiehestä, joka sai alkunsa Marvelin sarjakuvissa joskus 1970-luvun alussa. Asennettaan ja ulkonäköään muuttava hahmo heijasteli silloisen blaxploitaation tuulia ja sellaista nähdään myös omalla tavallaan tässä sarjassa, vaikkei mustat olekaan kaikki sankareita ja valkoiset ”pahiksia”. Joka tapauksessa blaxploitaatiolle osuva funk- ja soul-musiikki on loistavasti läsnä tässä sarjassa ja sille voi huoletta antaa täydet pisteet tunnelman nostamisesta. Itseasiassa Cottonmouthin clubilla tapahtuvat musiikkiesitykset ovat sarjan parasta antia, mutta samalla musiikin soidessa taustalla voikin kysyä, että onko sarjassa mitään järkeä? Vastaus on yksiselitteisen ”on ja ei”, sillä tarina on lyhyesti tavattuna kasvutarina miehestä, joka ei halua olla sankari, mutta olosuhteiden pakosta hän ei voi vain seisoa sivussa. Tuloksena on nyrkkeilyä niin eläviin ihmisiin kuin seiniin, sekä yliluonnollisia sankaritekoja, jossa lihaksia pullistellaan enemmän kuin tarpeeksi luotien repiessä paidan Cagen päältä.

Luke Cagen rooli on mennyt, kuten nähty jo Jessica Jonesista, Mike Colterille, joka minusta on oivallinen valinta päärooliin. Sopivan etäinen ja sopivan ”shaftimainen” Colter on roolissaan uskottava, vaikkei 14 episodia kestävä pullistelu ja puuhailu ihan lähempää tarkastelua kestä. Cage yrittää Colterin avulla päästä eroon sankarin viitasta, mutta kietoutuukin siihen koko ajan yhä pahemmin ja pahemmin. Tuloksena on omanlaisensa kaaos, joka herättää varjoista eloon pahemman vihollisen kuin alussa nähtävä Mahershala Alin ”Cottonmouth”. Cottonmouth on näemmäAlin tulkitsemana mies, joka on omalla tavallaan tähän sarjaan joko täysin nerokkaasti rakennettu tai ristiriitaisesti aivan ylinäytelty roisto. Minun on vaikea päättää, että kummasta tässä tapauksessa on kyse, mutta omiin silmiini homma näytti lähinnä tyypilliseltä ylinäyttelemiseltä, jossa rooli vedetään kirkkaasti yli.

Muissa sivurooleissa nähdään ihan kelvollisen Rosario Dawsonin lisäksi muun muassa Erik LaRay Harveyn näyttelemä ”Diamondback”, joka valitettavasti myös ylinäyttelee oman roolinsa. Voitteko oikeastaan edes kuvitella? Sarja, jossa on selkeästi kaksi selkeää ykköspahista ja molemmat näyttelevät roolinsa yli? Sitä ei ihan jokaisessa vastaantulevassa sarjassa näe. Joka tapauksessa LaRay Harveyn timanttiselkä on niin lapsellinen ja hölmö hahmo, että homma menee hänen osaltaan miltei kulttikaman puolelle. Naissivuosissa nähtävät Simone Missick ja Alfre Woodard hoitavat omat roolinsa kohtalaisen kunnialla läpi ja Theo Rossi (muistanet hänen varmaan Sons of Anarchysta) on aurinkolasiensa kanssa sopivan salaperäinen hahmo. Koska näyttely on sarjassa pääosin turvallisen laadukasta, on itseasiassa suuri harmi, että roistojen hahmot ovat niin ylinäyteltyjä, että ne vaikuttavat tavallisen katsojan silmään oikeastaan typeriltä.

Kaiken kaikkiaan Luke Cage on Netflixiltä varsin turvallinen sarja sijoittuen muiden samankaltaisten sarjojen miljööseen. Myös tunnelma on lähestulkoon sama, sillä Netfilixin sarja pysyy tutuissa ympyröissä tekien tästä sarjasta katsojalleen ystävällisen kokonaisuuden. Ainoa poikkeus näihin tummanpuhuviin (miljöönsä puolesta) sarjoihin on sarjan musiikki, joka toimii omalla osa-alueellaan loistavasti. Samalla kun musiikki luo tunnelmaa itse sarjaan, antaa katsoja anteeksi pahojen poikien ylinäyttelemisen tuomat hölmöilyt ja nauttiin siitä, kun Luke Cage tempaisee ryöstäjän kaupassa syrjään sanoilla: ”Move, Fool!”. Siinä on sarjan kenties nautinnollisin hetki ellei musiikkiesityksiä klubilla lasketa sellaisiksi.

Powered by WP Review

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.