elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Toisen tuotantokauden finaalissa Hannibal ja sarjan muut päähahmot kohtasivat verisessä välienselvittelyssä Hannibalin talosssa; musta uroshirvi veti Willin silmissä viimeisen henkäyksensä peittyen vereen samalla kun mieleen... Hannibal -Season 3

Toisen tuotantokauden finaalissa Hannibal ja sarjan muut päähahmot kohtasivat verisessä välienselvittelyssä Hannibalin talosssa; musta uroshirvi veti Willin silmissä viimeisen henkäyksensä peittyen vereen samalla kun mieleen visualisoitu teekuppi särkyi palasiksi. Hannibal, joka oli tarjonnut Willille ystävyyttä ja kumppanuutta, oli menettänyt mielessään uudelleenkootun perheensä yhtälailla kuin Will. Koko toisen tuotantokauden finaali loi niin dramaattisen lopetuksen, ettei siitä voinut pistää enää paremmaksi ja niinpä sarjan kolmas tuotantokausi oli automaattisesti katsojien mielessä ylihypen vallassa. Toisin sanoen se ei voinut ylittää odotuksia, vaan pikemminkin päinvastoin: se tulisi alittamaan ne. Ja valitettavasti niin osin kävikin, sillä Hannibalin kolmas tuotantokausi on kaksijakoinen tapahtumaketju, jonka kokonaisuus pirstoutuu palasiksi kuin teekuppi samalla kun Will tarpoo etsimässä Hannibalia ja tämän menneisyyttä palaten salamannopeasti nykypäivään omanlaiseksi uhriksi, joka ei enää omasta kohtalostaan välitä.

Kolmannella kaudella sarjassa ollaan siirrytty perimmäisten kysymysten äärelle, jossa Hannibal on karannut kauas Eurooppaan uusien lihapatojen äärelle. Kauden ensimmäiset episodit seuraavat Willin etsimistä ja kulkua Hannibalin maailmassa ja katsoja-parka on mielessään täysin varma, että Will on lopulta tullut hulluksi. Hän keskustelee kuolleiden kanssa etsiessään Hannibalia ja hukkaa moraalinsa hulluuden syövereihin. Kolmannen tuotantokauden alku on kaikkinensa niin psykedeelistä katseltavaa, että olin varma siitä, että nyt sarjassa mennään kovaa yli, mutta sitten Will tuupataan junasta ja kauden matka saa uuden käänteen, jossa teekuppi yrittää koota itsensä. Kaikki kääntyykin ikäänkuin päälaelleen ja uusi uhka, Punainen lohikäärme, nousee esiin ison talon ullakolta. Tuloksena on kauden pelastus, jossa Hannibal nauttii erinäisistä asioista enemmän kuin kenties koskaan.

Hannibalia näyttelevä Mads Mikkelsen onkin jälleen kerran suhteellisen kovassa vedossa. Silti miehen olemuksesta ja karismasta puuttuu tietynlainen terävyys, joka nähtiin ensimmäisellä ja toisella tuotantokaudella. Tilalle on tullut entistä laskelmoivampi Hannibal, jonka viiltäviä analyysejä kuullaan luonnollisesti nyt vähemmän kuin edellisillä tuotantokausilla. Niinpä voikin hyvin sanoa, että puheet tekevät tässä sarjassa Hannibalista mielenkiintoisen hahmon ja sen vuoksi terävyys on hieman kateissa.

Hugh Dancyn rooli Willinä on ollut koko sarjan ajan kompleksisen vaikea  ja tällä tuotantokaudella katsoja viedään Willin kanssa aivan uudelle levelille. Tuloksena on hahmon muuttuminen ja selkeä turtuminen status quoon, jossa Will etsii itseään ja Hannibalia. Moraalin läikkyessä silloin tällöin äyräiden yli tulee Willistä tasapainoilija, joka ei enää tiedä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Päänsä sisällä hän sen ehkä tietää, mutta sydämessään ei. Siksipä vaellus Hannibalin perään on kuin perhosen toukan muutos itse perhoseksi, joka lihallistuu ruudulle eräässä jaksossa.

Tuotantokauden sivurooleissa nähdään pääosin tuttuja näyttelijöitä. Caroline Dhavernasin hahmo on toipunut ja toimii Joe Andersonin näyttelemän Mason Vergerin aisaparina. Joe Anderson vetää muuten oman roolinsa melko hyvällä otteella läpi ja hänen näyttelemistään voisi ilolla seurata muissakin produktioissa. Kaikille tuttu Laurence Fishburnen hahmo on puolestaan rauhoittunut, mutta toimii tärkeänä ”välittäjäaineena” Willin ja Hannibalin välillä. Uusina hahmoina esitellään puolestaan etäiseksi jäävä Tao Okamoto, sekä tavallaan uuden heräämisen kokeva Gillian Anderson (joka toki oli mukana toisella tuotantokaudella), joka ottaa sivurooleissa otteen ehkä tukevammin itselleen. Toisaalta on sanottava, että Mikkelsenin ja Andersonin kemiat välillä toimivat loistavasti ja välillä ne eivät toimi ollenkaan. Parin outo, lähes pirullisen platoninen, suhde on silti yksi tämän tuotantokauden liimoista. Toinen huomionarvoinen sivurooli saadaan Richard Armitagelta, joka vetää oman roolinsa punaisena lohikäärmeenä niin nappiin kuin ylipäätään voi vetää. Mies kirkuu lohikäärmeen huutoja, patsastelee peilin edessä ja katsoo omia kotivideoitaan omassa hurmiossaan kuin paraskin sekopää. Siinä ei auta edes pieni toivonkipinä paremmasta Rutina Wesleyn suhteellisen herkästi näyttelemän sokean Reban kanssa.

Jotain myös kolmannen tuotantokauden toteutuksessa mättää: se tarjoilee paljon tummia kuvia, vaeltavia kamera-ajoja ja niin yli lentävää tunnetta, ettei siitä voi enää saada kunnolla kiinni. Kun mukaan lasketaan minun mielestäni selkeähkön oloinen jälkiäänitys Fortunato Cerlinon puheissa, jää suuhun väistämättä hieman huono maku. Toisaalta sarja noudattelee melko tarkkaan edellisillä tuotantokausilla hyväksi havaittuja seikkoja ja mielikuvia, mutta esimerkiksi tuotantokauden finaalissa ei päästä sille tasolle kuin katsoja voisi olettaa. Asioita jää tarkoituksella auki, mutta siitäkin huolimatta Hannibalin neljäs tuotantokausi jää väistämättä auki. Jos minä saan veikata, niin sitä ei ole välttämättä tulossa.

Powered by WP Review

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.