Ray Donovan -Season 1

Mitä tapahtuu, kun screenplayn Public Enemies, Copycat ja Alaston pelko -elokuviin tehnyt Ann Biderman luo tv-sarjan? No, siitä syntyy Ray Donovan, jolla on suhteellisen nimekkäiden näyttelijöiden siivittämänä mahdollisuus menestyä ja olla hyvä televisiosarja. Sitä se välillä onkin, mutta ihan kirkkaimpaan kärkeen Ray Donovanin ensimmäisestä kaudesta ei valitettavasti ole. Ei vaikka veri lentää, ei vaikka tissejä tarjoillaan ja ei vaikka sarjan ensimmäinen tuotantokausi tarjoaa kehyksiltään ihan mielenkiintoisen pohjatarinan. Valitettavasti tämä sama pohjatarina ei aivan jaksa kantaa kaikkia jaksoja läpi, jonka vuoksi katsojalle tarjotaan karkin sijasta kiviä ja turskaa. Niin, Ray Donovanin ensimmäinen kausi jääkin hyväksi yritykseksi, jolle voi äkkiseltään ajateltuna ainakin varovaisen hymiöpeukun: ei sarja kuitenkaan mikään floppi ole.

Lyhyesti kerrottuna Ray Donovan kertoo tarinan miehestä, joka suojelee Kalifornian auringon alla tähtiä ja rahakkaita urheilijoita. Suojelua ei toki tehdä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti ja mukaan liittyy myös varsin värikkäitä ja rikollisia piirteitä, mutta niin vain Biderman piirtää kuvan tabletin ruudulle tälläisestä antisankarista, jossa lopullinen tuomiovalta on sarjan nimihahmolla Raylla. Samalla katsojalle tarjotaan Donovanin perheen veljesten lojaalisuutta, ongelmaisia veljiä, sekä Rayn perhe-elämää, jota sopivasti sekoittaa 20 vuoden kakun istunut, vankilasta vapautunut, Rayn isä. Ja kuten asiaan kuuluu, niin tämä johtaa monenlaisiin ongelmiin aina teinirakkauden setvimisestä murhaan. Biderman käsikirjoittajineen tarjoileekin varsin klassista ja samalla kliseistä suhteiden puintia, naintia, nyrkkeilyä, sekä päihteiden käyttöä. Kaikkea, mitä on jo nähty tuhanteen kertaan muuallakin.

Niinpä vastuu sarjan ensimmäisen tuotantokauden onnistumisesta jää näyttelijöiden harteille, eivätkä monet siinä loppujen lopuksi pahasti petä. Nimikkoroolissa oleva Liev Schreiber on omassa tärkeässä roolissaan todellakin mies paikallaan. Schreiber muodostaakin hahmostaan kuvan kivikovasta miehestä, jonka sydämen tilalla on muutakin on kiveä. Ehkä se on alastonta pelkoa, vihaisaa katkeruutta tai stressin tuomaa taakkaa, mutta Schreiberin hahmo Ray kestää tämän kaiken suhteellisen hyvin peittäen kaiken miltei ilmeettömien kasvojensa alle. Tähän mieheen myös Rayn vaimoa näyttelevä Paula Malcomson yrittää pureutua siitä yleensä onnistumatta. Tilalle tulee kotivaimon aavistuksen kliseinen turhautuminen, itkut joogatunnilla ja jonkinlainen katkeruus siitä, että Malcomsonin näyttelemä Abby tietää miehensä käyvän vieraissa naisissa.

Muissa päärooleissa nähdään mm. Rayn veljeä, Terryä, näyttelevä Eddie Marsan, joka on eittämättä sarjan moraalisesti kunnollisin (joskaan ei täydellinen) hahmo. Mies, joka kärsii nyrkkeilyn aiheuttamasta vammasta, sekä pitää nyrkkeilysalia pitäen itseään, veljeään ja muita heikompia koossa. Sarjan murheellisimmaksi hahmoksi voidaan puolestaan helposti laskea Dash Mihokin Bunchy Donovan, jonka historiasta löytyy hyväksikäyttöä ja siitä johtuvaa alkoholismia. Hän on hahmo, joka silloin tällöin pääsee pinnalle, mutta joka aina tuupataan takaisin reunan yli pahoille teille. Tätä tukee väistämättä elokuvan häilyvin hahmo, Mickey Donovan, jota veteraani-näyttelijä Jon Voight tulkitsee melkoisen antaumuksellisesti. Tosin kovin uskottavaa Voightista ei voi saada irti, mutta silti hän onnistuu saamaan vankilasta palanneen isäpappa-hahmonsa niin arvoitukselliseksi, että katsoja alkaa väkisinkin miettimään, että kenen puolella Mickey lopulta viilettää: itsensä, poliisin vai Rayn?

Sarjan sivurooleissa nähdään sarjan ylivoimaisesti ärsyttävimmät tapaukset: Rayn teini-ikäisiä lapsia näyttelevät Devon Bagby ja Kerris Dorsey ovat omissa rooleissaan varsin yliampuvia yhdentekeväisyyksiä. Tämä johtuu siitä, että heidän hahmonsa eivät sovi sarjan juoneen tuntuen väistämättä ylikirjoitetuilta. Myös veteraani-näyttelijä Elliot Gouldin hahmosta tehdään liiaksi kahteen laitaan kääntyvä hahmo, jonka toilailuista katsoja ei jaksa juurikaan välittää. Samoin Frank Whaleyn FBI-agentti vedetään välillä riman ali, joka aiheuttaa sarjaan isolta näyttävän pakollisen kevennyksen. Voiko katsoja ottaa tosissaan Whaleyn näyttelemää Van Milleriä? Vastaus on hyvin selkeä: ei voi. Hyviäkin sivuosia tosin nähdään. Lesboa ja Rayn alaista näyttelevä Katherine Moennig on mainio, eikä loistava Steven Bauer jää hirveästi kakkoseksi. Kokonaisuutena näyttelijöistä voidaan hyvin sanoa, että he tekevät (joka käsikirjoituksesta tai itsestään johtuen) hyvin kaksipuolista työtä: hyvää tai huonoa.

Omalla tavallaan Ray Donovan on liian monimutkaiseksi kirjoitettu sarja. Itse ymmärrän sarjan monimutkaisuuden sillä, että sille on yritetty luoda monta polkua, jota voidaan jossain vaiheessa tunteella seurata. Sarjan ykköskausi sisältääkin loputtomilta tuntuvia teemoja: miksi Ray vihaa Mickeytä? Mitkä ovat Mickey pohjimmaiset motiivit? Mitä on Donovanin perheen keskeen alati säilyvä lojaalius, kliseinen teinirakkaus, suhteet toisiin naisiin ja tietenkin työ- ja perhe-elämän loputtomat ongelmat, joita paetaan ostoksille ja Kalifornia puuhamaihin. Välillä käydään vielä sivuraiteilla: milloin Lenan ihmissuhdeongelmat hoidetaan viidessä minuutissa ja milloin Avi mainitsee äidistään, jota hoitaa. Samalla ihmetellään, että kukaan ei jää murhista kiinni, vaikka niitä tapahtuu hirvittävällä tahdilla ja katsoja saa seurata käänteitä, jotka eivät ainakaan älyllisesti ole selitettävissä. Toisin sanoen: sarjassa on liikaa tavaraa, jotta siihen voisi syventyä, vaikka tätä pariin otteeseen yritetään.

Totuus on, että Ray Donovan on aivan kuin Jon Voightin hahmo: se tulee takaisin elämään omana uhmakkaana isäkuvana, pistää elämän risaiseksi ja paheelliseksi ja sitten yrittää omalla koirankatsellaan palauttaa kaiken ennalleen. Tuloksena on keskinkertainen sillisalaatti, joka kyllä viihdyttää ja jota kyllä jaksaa kerran seurata, mutta josta ei voi puhua kavereille siihen sävyyn, että “minä se muuten katselen tuota sarjaa”… Ainakaan ylpeilevään sävyyn.