Copland

James Mangold oli vielä vuonna 1997 melkoisen kokematon ohjaaja ja käsikirjoittaja. Vuonna 1997 kuitenkin valmistui draamallisia elementtejä sisältävä rikoselokuva, Copland, joka todisti Mangoldin kyvyt isommalle maailmalle. Kun mukaan saatiin toimiva ja hyvin kirjoitettu tarina (kiitos Mangoldin) ja sarja eturivin näyttelijöitä, niin Copland oli eräänlainen jättipotti, vaikkei missään vaiheessa viiden tähden elokuvaksi noussutkaan. Se myös näytti pelottavan tosiasian, että ainakin joku ohjaaja kykenee tekemään Sylvester Stallonesta oikean näyttelijän, eikä paidatonta lihaskasaa. Niinpä Copland erityisesti jäi omaan mieleeni Stallonen toisena esiintulona, sillä ennen Coplandia Stallonen “merkittävien” elokuvien listalla voitiin lisätä 90-luvulta vain Cliffhanger (okei, Rennyn takia) ja Demolition Man.

Lyhyesti kerrottuna Copland kertoo tarinan puolikuurosta sheriffistä, jonka unelma on ollut päästä joen toiselle puolelle ison kaupungin poliisivoimiin. Puolittainen kuurous on kuitenkin estänyt Stallonen näyttelemän Freddyn haaveet ja niinpä Freddystä on tullut joen toisella puolella olevan pikkukaupungin sheriffi. Pikkukaupunki, joka on täysin hiljainen siitä syystä, että se on useiden kaupungin poliisien kotipaikka, on hiljainen ja tylsä tylsyttäen Freddyn terävyyden. Niinpä Freddy kuluttaa aikaansa palautellen pudotettuja pehmoleluja, hoitamalla roska-asioita ja kännäämällä iltaisin. Kaikki kuitenkin alkaa pikku hiljaa muuttua, kun Michael Rapaportin näyttelemä “Superboy” ampuu strippiluolasta palatessaan kaksi autovarasta sillalla. Tämä johtaa mediahuomioon ja likaisten kyttien esiintuloon, joka ei pahemmin Freddyä aluksi heilauta, kunnes Robert De Niron näyttelemä sisäisen tutkinnan mies pölähtää paikalle.

Mangold onkin ottanut Coplandissa tarinasta kaiken irti. Itseasiassa hän ajaa tätä ajallisesti hyvin lyhyttä elokuvaa voimallisesti eteenpäin sen kummemmin hahmojen motiiveja selittelemättä. Niinpä huippunäyttelijät kuten Harvey Keitel, Ray Liotta ja Robert De Niro jäävät maiskuttelemaan sivurooleihinsa saaden hahmoihinsa vain silloin tällöin tarvittavaa tenhoa ja syvyyttä. Liotta on tutussa hikisessä juopottelija/huumeidenkäyttäjä/poliisi/rosvo-roolissaan “tavanomainen”, De Niro sopivan kärkevä omaan pikkurooliinsa ja Keitel joutuu koville omassa roolissaan, johon hän ei pääse missään vaiheessa tarpeeksi hyvin sisälle. Sitä kautta melkein kaikki jää tylsyyttä vastaan taistelevan Stallonen käsiin ja mies todellakin vastaa kutsuun.

On vaikea kuvitella, että Stallone seikkailisi tässä elokuvassa ilman paitaa, mutta asia on itseasiassa niin. Stallonen pöhöttönyt kroppa, naama ja päällä roikkuvat vaatteet vain tehostavat miehen roolisuoritusta, jossa Stallone todistaa koko maailmalle osaavansa näytellä.

Joka tapauksessa Mangoldin elokuva on hyvä yritys tehdä mieleenpainuva rikosdraama, mutta siltä jää paljon sanomatta. Katsojalle tulee väistämättä mieleen se, että onko Mangold joutunut tekemään elokuvaansa paljon kompromisseja, sillä elokuvan budjetti (10M $) on suhteellisen pieni elokuvan näyttelijäkaartiin verrattuna. Myös elokuvan keskeneräiseksi jäävä, osittain hyppivä, tarina kertoo pienen keston ohella jonkinlaisesta valinnasta, joka Mangold on joutunut tekemään. Kaikesta tästä huolimatta Copland on hyvä yritys ja hyvä elokuva, jonka katsoo kerran läpi ja unohtaa ainakin osittain. Minä en ainakaan unohda kuitenkaan sitä, että Stallone todisti koko maailmalle osaavansa muutakin kuin huitoa pyssyn kanssa viidakossa.