The Conjuring

Se tunne kun huomaa katsovansa ehkä tämän vuosikymmenen parasta kauhuelokuvaa on sanoinkuvaamaton. Mihin ovatkaan kadonneet oikeasti hyvät kauhuelokuvat, jotka eivät sisällä ääretöntä määrää verta ja suolenpätkiä? Eli siis ne oikeasti ahdistavat elokuvat, jotka imevät niin totaalisesti sisuksiinsa että alkaa jälleen pelkäämään omaa peilikuvaansa vessassa kun uni ei meinaa tulla. Onneksi jotkut vielä kuitenkin ymmärtävät tämän kadonneen taiteenlajin päälle ja aikakautemme uuteen kauhuaaltoon lukeutuva ohjaaja James Waan (Saw) on saanut yhdessä Chad ja Carey Hayesin kanssa aikaiseksi pohjimmiltaan perinteisen kauhutalo/manaaja elokuvan, joka kuitenkin porautuu katsojan päähän sellaisella intensiteetillä, että sohvastani puuttuu edelleen pala käsinojasta.

Eletään vuotta 1971 ja Carolyn ja Roger Perron muuttavat perheineen etäiseen maalaistaloon Rhode Islandilla ja kaikki tuntuu niin idylliseltä ja mukavalta. Kuten aina näissä tarinoissa perheet ovat hyvin stereotyyppisiä amerikalaisperheitä joilla asiat ovat hyvin ja elämä kukoistaa. Kuinka ollakaan talon edellisillä asukkailla ei ole mennyt elämä ihan putkeen ja heidän kuolleilla sieluilla alkaa olemaan tarinaa kerrottavana uusille tulokkaille eikä tarina todellakaan ole “Nalle Puh”-osastoa. Perheen äitiä Carolynia esittävä Lili Taylor pääsee jälleen omalle vahvuusalueelleen ja naisen paniikki uppoaa todella hyvin katsojiin. Lili kun ei ole se periamerikkalaisen näköinen muovinäyttelijä, vaan hän todella osaa tuoda tuntonsa esille. Perheen isänä taasen heiluva Ron Livingston on aavistuksen flegmaattinen osassaan, mutta tasapainottaa loistavasti Lilin hyperaktiivisuutta.

Vaikka Perronien perheessä on jopa viisi lasta, niin heihin ei oikein saa kunnon otetta. He kaikki jotenkin sulautuvat yhteen, mutta tarinan kannalta sillä ei ole suurta merkitystä. Muutamat kohtaukset toki nostavat heistä piirteitä esiin mutta pääpaino pysyy vanhemmissa. Tarinan toisena pääosaparina toimivatkin sitten klassiset “manaajat” tai tässä tapauksessa yliluonnollisten asioiden tutkijat, joista väkisin tulee mieleen erään tv-sarjan kaksikko. Patrick Wilsonin esittämä Ed Warren on hyvinkin uskottava tutkija, joka aina yrittää löytää luonnollisia selityksiä näille yliluonnollisille tapahtumille, mutta hyväksyy todisteiden valossa myös henget ja demonit. Hänen vaimonaan toimiva Lorraine on taas hyvinkin vaikutuksillinen näille tapahtumille ja hän tavallaan toimii yhdyslankana katsojiin päin kun yritetään selvittää mistä oikein on kyse. Hahmojen ja tarinan uskottavuutta korostaa vielä sekin seikka että oikea Perronien perhe asui tuossa Rhode Islandin talossa ja että siellä todella on tapahtunut jotain kummaa 70-luvulla, ja vielä kummempaa sitä ennen, sillä 8 sukupolven aikana siellä on tapahtunut kaksi itsemurhaa, myrkytysmurha, raiskausmurha 11-vuotiaalle tytölle, kaksi hukkumista ja neljä jäätymiskuolemaa.

Kirottu kasvattaa jännitystä aina ensimmäisestä narisevasta ovesta täyteen manaushärdelliin ja tarina tuntuu kokoajan hyvin uskottavalta ja pelottavalta. Tapahtumat ovat toki kliseisiä ja vähänkin kauhuelokuvia nähneelle jopa tuttuja, mutta jokin tässä teoksessa toimii suoraan tajuntaan. Ne pienet äänet kaukaisuudessa ja tietenkin pakolliset säikäytykset nostavat tunnelmaa ja tukevat tarinaa suorastaan loisteliaasti. 70-luvun miljöö on toteutettu taiten ja ajankuvalle tyypilliset pelkotilat ova vahvasti läsnä. Kirottu elokuva ei tavallaan yritä edes uudistaa tätä genreä, vaan se ottaa vaikutteensa enemmänkin vanhoista kauhuelokuvista joissa paljon jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Elokuvan tempo ja tarina kun ovat kuin suoraan 70-80 luvun kauhupätkistä jolloin osattiin mennä katsojan pään sisään. Elokuvan ainoaksi negatiiviseksi asiaksi voidaankin nostaa sen loppu missä asiat alkavat niin sanotusti selviämään ja demonit eivät enää piilottele varjoissa. Muuten käsissämme on jotain todella hienoa ja pelottavaa ja mannaa ehdottomasti kaikille kauhun ystäville.