White House Down

Jossain Hollywoodin savuisessa huoneessa joku studiopomo tai studiopomot miettivät, että mistä ammentaa lisää laariin rahaa. Joku varmaankin sitten keksi, että hei, tuhotaan Valkoinen talo, kaapataan presidentti ja annetaan yhden miehen pelastaa koko homma kotiin samaan aikaan, kun rauta-aidan toisella puolella armeija ei tee mitään. Siihen toinen saattoi tokaista, ettei kukaan näin järjettömästä paskasta saa minkäänlaista elokuvaa aikaan, mutta sitten yhtäkkiä molemmat muistivat Roland Emmerichin, jolla on kyky tuhota maailma elokuvassa kuin elokuvassa. Ja olipa mies jopa tuhonnut Valkoisen talonkin jo Independence Day:ssa, joten homma oli sitä myöten pulkassa. Niinpä soitto Emmerichille lähti ja mies teki lähes identtisen elokuvan Antoine Fuquan Olympus Has Falleniin verrattaessa ja katsoja-paralle jäi käteen musta pekka.

Ja näinhän se on, että Emmerichin White House Down (2013) on oikeastaan samanlainen aivoton krapulakohellus kuin Olympus Has Fallen oli. Lyhyesti kerrottuna elokuvassa on jälleen kerran aivan mahdottoman suuria juoniaukkoja ja järjettömyyksiä, joita kuorrutetaan paremmaksi patriotismin ja Channing Tatumin avulla. Miksi yksi mies joutuu aina pelastamaan yksin koko maailman? Minä vaan kysyn. Tälläkin kertaa touhutaan ydinaseiden kanssa, mutta terroristit ovat kotimaista laatua, kun ilmeisesti Emmerich ei kehdannut ottaa elokuvaansa pohjois-korealaisia setiä Olympus Has Fallenin tapaan. Näiden kahden elokuvan vertaaminen on myös väistämätöntä, sillä ne ovat ilmestyneet molemmat samana vuonna teatterilevitykseen lähes täsmälleen samanlaisella synopsiksella, jossa hylätty hylkiö pelastaa lihaksineen kansakunnan.

Elokuvan näyttelijät ovat Emmerichin krapulaviihteessä heittäneet rukkaset maahan. He eivät voi aivottomalle juonelle mitään, eivätkä monet elokuvan näyttelijöistä jaksa edes tosissaan yrittää. No okei, onhan Wirestä tuttu Lance Reddick ihan paikallaan toivottoman ennakkoarvattavana kenraalina ja Maggie Gyllenhaal puhaltaa elokuvaan vähän draamaa huolehtimalla muutamasta kymmenestä panttivangista samaan aikaan kun ydinaseita jo viritellään. Elokuvan pääpahista ihan perushyvin näyttelevä Jason Clarke puolestaan muistuttaa ampumisen keskellä, ettei hän voi syödä kakkua, koska on diabeetikko. Yhdysvaltain presidenttiä näyttelevä Jamie Foxx puolestaan sohii singolla Channing Tatumin päätä, sekä suuttuu kun pahis tarttuu häntä lenkkareista. Ala-asteen tasolla kulkeva huumori tekee toki elokuvasta kevyemmän, mutta tämän kalibeerin toiminnassa tälläisistä komediakukkasista voidaan helposti olla montaa mieltä.

Niin ja Channing Tatum: hän on elokuvassa ihan turisti. Gerard Butler oli parempi presidentin pelastaja rosoisine naamoineen, mutta kiiltokuvapojalta näyttävä Tatum ei sitä ole. Toiminta on hänen osaltaan mitä on ja maagisia iskuja otetaan vastaan ja annetaan, mutta mitään järkeä tässä touhussa ei ole. Oikeastaan vielä vähemmän kuin jossain Seagal-sekoiluissa. Emmerichin olisi vain pitänyt odottaa seuraavaa katastrofi-elokuvaa, eikä alkaa puoliväkisin tekemään tälläistä kuraa, joka menee varmasti varovaisen peukun nostamisen puolelle krapula-aamuna. Muuten (varsinkin selvinpäin) katsottaessa tästä ei saa muuta kuin pahaa mieltä, vaikka vasta 14-vuotias Joey King osoittautuukin ainoaksi, joka vaivautuu tässä pätkässä näyttelemään. Kristallipalloni näyttääkin valoisaa tulevaisuutta hänelle ja synkempää Emmerichille. Ja se lienee totuus.