G.I. Joe: Retaliation

Joskus sitä oikein miettii, että oppivatko elokuvantekijät mistään mitään. Joskus pientä kehitystä näkyy mutta useimmiten faneja ei kuunnella ja dollarinkuvat silmissä tehdään vain isompaa paskaa isommalla rahalla. Noh, nyt vedetään yksi helvetin iso raksi seinään sillä säälittävän ensimmäisen G.I.Joe-elokuvan jälkeen faneja todellakin kuunneltiin ja isoimpana muuteksena jopa päähenkilö pistettiin lihoiksi ja vaihtoon. Neljä vuotta on pitkä aika odottaa jatkoa tällaiselle franchiselle, mutta syynä tähän oli studioiden pelko menestyksestä ja siitä että päähenkilöä esittänyt Tatum oli samaan aikaan alasti strippaamassa toisessa elokuvassa ja tämähän ei pomoille käynyt. Hämmentävintä tässä elokuvassa kuitenkin oli se tosiasia, että Dukea esittänyt Tatum todella pistetään heti elokuvan alussa lihoiksi ja koko loppuelokuvan ottaa kantaakseen showpainilla maailmanmaineeseen noussut kamalassa nosteessa oleva Dwayne “the Rock” Johnson jonka muskelit kasvavat ekspotentiaalisesti lähes jokaisessa elokuvassa.

Mutta panedutaampa hieman tähän teokseen, ja siihen minkä takia Jon M. Chu on parempi ohjaaja kuin Stephen Sommers. Sommers on jo hautautunut niin syvälle omaan ahteriinsa, että hän ei yksinkertaisesti osaa tehdä muuta kuin sitä itseään. Tällaiset uuden aallon aasialaista alkuperää olevat musiikkivideoiden ohjaajat saavat nykyään Hollywoodissa hämmentävän paljon töitä ja ei tätä teosta nyt ainakaan ohjauksen takia likakaivoon voi heittää. Sen sijaan käsikirjoitus on tuttua GI Joe-huttua, jossa on aavikon kokoisia juoniaukkoja ja täysin järjettömiä taistelukohtauksia tulee sekä oikealta että vasemmalta. Katsojan pää vain pyörii tässä tehosekoittimessa, ja kun Cobran joukot valtaavat koko Valkoisen talon niin alkaa huumori pikkuhiljaa loppua. Yhdysvaltain presidenttihän voi ihan nauramatta kertoa lehdistölle että lopetimme muuten koko GI Joe-projektin ja otamme kansainvälisen rikollisjärjestön amerikkalaisten tueksi… Joo-o. Mutta isoimpana aukkona tässä elokuvassa on The Rock.

Dwayne yrittää ihan tosissaan kantaa tätä teosta, mutta edes D.J. Cotronan six-pack tai Adrianne Palickin rintavako eivät vedä tätä teosta kuivalle maalle. Parhaimman roolisuorituksen tekee varmasti Ray Parkin esittämä Snake Eyes sillä hänen naamaansa ei näytetä kertaakaan eikä hän edes puhu. Muut ovat vain turhia statisteja, jotka ampuvat kaikkea ja tappelevat sieluttomasti keskenään. Pahispuolella Jonathan Pryce tekee kyllä vakuuttavan kaksoisroolituksen Yhdysvaltain presidenttinä, mutta Ray Stevenson on niin itseään täynnä Fireflynä että en voinut katsoa miehen esitystä mitenkään nauramatta. Hahmogalleria kuitenkin pysyy jotenkin kasassa siihen asti kunnes itse Bruce Willis heitetään eetteriin tekemään lähinnä Cameon itsestään alkuperäisenä Joena.

Elokuvan punaisena lankana etenee ydinsota uhka ja Cobra liikkeen uudelleen nousu maailman vakavimmaksi uhaksi sekä tietenkin kosto siitä, että Duke tapetaan heti alussa. Tatumia tämä varmasti hymyilytti sillä miehen ei tarvinnut niin paljoa kärsiä tämän teoksen kanssa. Ei sillä että tämä tosiaan olisi ihan niin surkea kuin ensimmäisen osa, jonka huumori oli puisevaa, toiminta hirveää ja käsikirjoitus aivan ala-arvoista. G.I.Joe Retaliation on yritys parempaan ja tavallaan käynnistää tämä franchisen uudestaan. Ydinsodan uhka on kuitenkin ihan varteen otettava ja uskottava kauhuskenaario vaikka sekin on parhaat päivänsä nähnyt jo vuosikymmeniä sitten. Mutta itse elokuvasta ja sen toiminnasta ei niin paljoa naputettavaa ole kuin viimeksi, ja jos vuorilla tapahtuva aivan järjetön ninjamättö olisi jätetty pois olisi tämä ollut astetta selkeämpi tapaus. Nyt elokuvan rytmitys sakkaa keskivaiheilla ja lopun rymistely on jotenkin irrallinen “kosto”, jonka ainoana tehtävänä on antaa Dwaynelle iso tykki käteen ja paljon räjähdyksiä. Kertakäyttö krapulaviihteenä tämä menee mutta eipä paljon muuna.