Olympos on valloitettu

Omissa silmissäni loputtomasti Training Dayn menestyksen varjossa eteenpäin puskeava Antoine Fuqua on täällä taas. Tuloksena on patrioottinen Die Hard-tyyppinen toimintapläjäys, jossa pistetään Washingtonissa oleva Valkoinen talo paskaksi ja terroristien valtaamaksi. Jenkkimytologiassa tämä puolestaaan tarkoittaa sitä, että vain yksi patrioottinen kaveri pystyy tilanteen selvittämään samaan aikaan, kun muu vallatun kohteen ulkopuolella oleva ryhmä jännittää ydinaseiden puolesta. Steven Seagal teki aikoinaan periaatteessa vastaavan Under Siegen, ja Fuquan Olympus Has Fallen (Olympos on valloitettu) jatkaa täysin samoilla linjoilla.

Tällä kertaa katsojalle ei kuitenkaan tarjoilla pöhöttynyttä Steven Seagalia, vaan ihan hyvässä kunnossa oleva Gerard Butler, joka jatkaa toimintapainoitteisella urallaan samaa rataa kuin ennenkin: kiroilemalla pääjehulle kuin Die Hardin Bruce Willis ja tapellen tylysti tuliasein, veitsin ja nyrkein (kuin Seagal parhaimmillaan) terroristeja vastaan, jotka pääsevät toiselle puolelle joko yksittäin tai kimpassa.

Jos jotakuta kiinnostaa elokuvan taustatarina, niin se on tietenkin puskettu niin mielenkiintoiseksi kuin mahdollista, sillä tällä kertaa Butler pelastaa Yhdysvaltain presidentin elokuvassa, jossa Valkoinen talo vallataan 13 minuutissa (vai oliko se 14 minuutissa?) ja ulkopuolelle jäävät sotavoimat alistetaan terroristin sylikoiraksi presidentin ollessa kidnapattuna. Pelissä on jälleen kerran maailman ulkopolitiikkaa, ydinaseita ja muuta päätöntä sekoilua. Näyttäisikin siltä, että kun elokuvan käsikirjoittajakaksikko Creighton Rothenberger ja Katrin Benedikt ovat tätä ihkaensimmäistä elokuvaansa käsikirjoittaneet, ovat he keksineet hienon synopsiksen, jonka ympärille on lisätty niin paljon järjettömiä juonenkäänteitä ja lentotukialuksen kokoisia juoniaukkoja, ettei elokuvasta saa kelvollista muuten kuin äärimmäisenä krapulaviihteenä, jollaisena Olympos Has Fallen toimii erinomaisesti.

Olympus Has Fallen on häpeilemätön toimintapläjäys, jonka pääpiirre on viitoitettu sille, että lähes kaikki tapahtumat tapahtuvat tietyn mielenkiintoisen talon ympäristössä. Jos tämän elokuvan miljöö olisi sijoitettu jonnekin urbaaniin lähiöön, ei se kiinnostaisi suurin piirtein ketään. Miljöö lienee myös se syy, miksi tämä elokuva pääsi jostain käsittämättömästä syystä myös Suomen elokuvateattereihin pyörimään. Toisaalta jos elokuvaan on todella pistetty huhuttu 70 miljoonaa taalaa, niin kai sen niin täytyy sitten olla elokuvissa pyörimässä? Mielenkiintoista elokuvassa on myös se, että kuinka Fuqua kykenee edelleen saamaan elokuvaansa mielenkiintoisia näyttelijöitä. Miehen uran varrelta hän on ohjannut Hollywoodin tähtikaartia, eikä tämäkään elokuva kovinkaan paljoa häpeile. Nähdäänhän elokuvassa Butlerin lisäksi Aaron Eckhart (nyrkkeilevä Yhdysvaltain presidentti), Morgan Freeman ja muun muassa Robert Forster, joka pääsee myös persoonallisesti manailemaan katsojan odottaessa Butlerin maagisia liikkeitä. Ja en usko, että pilaan kenenkään elokuvaa, jos paljastan, että elokuva päättyy onnellisesti presidentin puheeseen ja kättelyyn, sekä Yhdysvaltain lipun nostoon salkoon, joka ei varmasti tälläisen krapulaviihteen ystäviä yllätä millään tavalla.