Medusan perintö

On hassua, että Bourne-sarjaa ehdittiin tehdä kolme kokonaista elokuvaa, ennenkuin elokuvasarjan käsikirjoittaja Tony Gilroy hyppäsi itse ohjaajan puikkoihin vuonna 2012 ilmestyneessä Medusan perinnössä (The Bourne Legacy). Samalla vaihtui pääosanesittäjä, sillä Matt Damon vaihtui Jeremy Renneriin, joka oli todella loogista, sillä tapahtuihan viime osassa Bourne-trilogian selkeä päätös. Se, että onko Damonin vaihto Renneriin sitten ihan maailman paras asia, onkin jo sitten toisen keskustelun aihe, sillä koko elokuvan luonne tavallaan muuttui, kun Damonin esittämä Bourne saatiin pois ruudusta ja tilalle asteli Rennerin näyttelemä Aaron Cross.

Toisaalta mihin elokuvan luonne edes muuttui, kun Bourne Legacy jatkoi täsmälleen siitä, mihin Bourne Ultimatum jäi? Jason Bourne tulee New Yorkiin ja taustalla alkaa Edward Nortonin näyttelemällä virkamiehellä jännäkakka kurkkia. Tuloksena on arviointi, että mitkä salaiset operaatiot ovat vaarassa paljastua ja sitä kautta kaikki vaarassa olevan operaation henkilöstö pitää eliminoida. Tuloksena on paljon intensiivistä toimintasählinkiä, vaeltelua erämaassa ja pakollinen pitkitetty toimintajakso “ulkomailla”.

Niin, The Bourne Legacy yrittää lähes niputtaa kaikki edelliset Bournet yhteen ja tehdä niistä eräänlaisen symbioosin, jottei Aaron Crossin tarina veny kolmeen kokonaiseen elokuvaan. Valitettavasti katsojalle tämä ei toimi, sillä vaikka alun erämaa-sessio onkin hieno, niin sen jälkeen elokuvan intensiivisyys katoaa liialliseen kiirehtimiseen ja lopun pitkitetty toimintajakso tuntuu valitettavan tuskalliselta. Tämä toki vaivaa nykyään varsin monia Hollywood-rainoja, mutta jotenkin alunperin kuvittelin, ettei menestyneelle Bourne-sarjalle sentään tehdä “tavistuksia”.

Elokuvan näyttelijät ovat onneksi ihan kohtuullisessa vireessä. Eräänlaista pääpahista näyttelevä Edward Norton tosin on aivan liian yksiulotteinen ja etäinen hahmo ollakseen koneiston taustalla pyörivä pääpiru, joka vetelee milloin mistäkin narusta. Naispääosaan eksynyt Rachel Weisz on puolestaan eräänlainen kopio Franka Potentesta, joskin hieman muuttuneessa formaatissa. Jeremy Renner puolestaan on nyt “Jason Bourne”, joka riehuu ympäriinsä, huomaa kaikesta kaiken ja tietää kaikesta kaiken ja vetää siinä sivussa vielä jokaista äijää pataan.

Rennerin hahmoon on Legacyssa selvästi paneuduttu. Kaivetaan esiin menneisyyttä, jaksetaan pitää fokus selvästi nykyisyydessä ja Aaron Crossin tavoitteissa ja jaksetaan pitää huolta hieman huomisestakin. Renner käykin tässä kaksituntisessa elokuvassa läpi eräänlaisen kasvutarinan, jossa “pahasta” tulee hyvä ja jossa jälleen kerran löydetään toisesta sukupuolesta jonkinlainen ihastus. Asiat eivät varmaan ole ihan näin yksinkertaisia todellisessa elämässä, mutta elokuvaelämässä tälläinen valaistuminen ei ole mitenkään ihmeellinen asia. Katsojasta tuntuukin oikeastaan siltä, että Tony Gilroy halusi tällä kertaa päästä hieman vähemmällä lainaten parhaita salaliittoteorioita vanhoista Bourneista ja lainaten samalla Jason Bournen tarinan suoraan Identitystä ja muokaten siitä omanlaisensa Legacyssä. Tulos: viihdyttävää, mutta kuitenkin suhteellisen tylsää.