elokuvateatteri.com

melkein kaikki elokuvista, suomeksi

Django Unchained Django Unchained
Elokuvavuosi 2013 saatiinkin Suomessa oikein vauhdikkaasti käyntiin kun pastissien kruunaamaton kuningas Quentin Tarantino tuo teattereihin uusimman teoksensa Django Unchainedin. Kolme vuotta on kulunut siitä... Django Unchained

Elokuvavuosi 2013 saatiinkin Suomessa oikein vauhdikkaasti käyntiin kun pastissien kruunaamaton kuningas Quentin Tarantino tuo teattereihin uusimman teoksensa Django Unchainedin. Kolme vuotta on kulunut siitä kun viimeksi pääsimme nauttimaan miehen teoksesta Kunniattomat paskiaiset, josta yleisölle jäi ehkä hieman kaksijakoiset mietteet. Toki Tarantion elokuvista nyt aina jää hieman kaksijakoiset mietteet, eikä tämä uusin teos tee tähän mitään muutosta. Django Unchained on nimittäin jälleen sitä taattua Tarantinoa niin hyvässä kuin pahassa. Viittauksia muihin elokuviiin on enemmän kuin katsojat edes ymmärtävät, dialogi on nokkelaa tai ainain yrittää olla sitä sekä tietenkin veri lentää hurmeisesti läpi elokuvan. Kaupan päälle tulevat iskevä soundtrack sekä tunnetut näyttelijät niin mitä muuta sitä yleisö voi vaatia? No ehkä hyvän juonen, mutta palataan siihen kohta.

Lähes kaikissa Tarantinon elokuvien arvosteluissa päivitellään ja ylistetään samoja asioita tästä miehestä. Hulluus ja nerokkuus kulkevat käsi kädessä ja yleisö jakautuu yleensä selkeästi kahtia. Oikeastaan Tarantinon elokuvia ei voi edes arvostella niin kuin muiden ohjaajien teoksia, sillä mies tekee niin erilaista ja ennenkaikkea omanlaisia tuotantojaan että sitä ei voi kuin arvostaa. Miksi tehdä elokuvia yleisölle, kun ne voi tehdä itselle ja silti ne menestyvät yleensä niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden silmissäkin. Django ei tee tässä mitään poikkeusta, vaan jatkaa siitä mihin Bastards jäi, mutta menee monella osa-alueella heittämällä ohi. Nimittäin Tarantino on selkeästi kuunnellut fanejaan, tai sitten mies on vain tullut vanhaksi, mutta häiritsevän pitkät itselleen onanoinnit aiheuttavat dialogit ovat lyhentyneet, ja henkilöhahmot eivät ole hauskuudestaan huolimatta niin korneja kuin aikaisemmin. Miehen tapa käsitellä väkivaltaa on kuitenkin pysynyt ennallaan ja lähes Verhoevenmaisiin ylilyönteihin päästään jälleen kerran jolloin väkivalta muuttuu satiiriksi itsestään.

Kuten aikaisemminkin, tämänkin elokuvan nimi löytyy historian havinoista, nimittäin vuonna 1966 ilmestyi legendaarinen Nimeni on Django elokuva, jota tähditti aikansa Western-tähti Franco Nero. Ei ole vaikea arvata että Tarantino tietenkin pyysi miestä esiintymään tässä uudemmassakin teoksessa ja tottakai Franco tähän suostui. Mutta Tarantino ei ole alkuperäisestä teoksesta oikeastaan ottanut muuta kuin nimen, joten tässäkään tapauksessa mistään plagioinnista tai uudelleenfilmatisoinnista ei voida puhua. Myönnän myös suoraan että en varmasti ymmärrä kaikkia niitä viitteitä tai yhtäläisyyksiä joita tämä uudempi teos viljelee katsojille, tai mitä yhteiskunnallista sanomaa sillä on, vaan keskityin enemmän elokuvan henkeen ja viihdyttävyyteen, sekä tietenkin näyttelijäsuorituksiin. Joista korkeimmaille nousee odotetusti Christoph Waltz, joka jatkaa Paskiaisissa aloittamaansa vakuuttavaa työtä. Tälläkin kertaa saksalaisena, mutta hämmentävästi tarinan “hyvien” puolella jos nyt palkkamurhaaja voidaan moraalikoodistonsa takia sinne luetella.

Elokuvan päätähtenä heiluu kuitenkin nimiroolin ottanut Jamie Foxx, jonka esitys ei kuitenkaan vakuuta ihan varauksetta. Toki nuoren entisen orjan karu elämä on jättänyt Djangoon jälkensä, mutta muuntautuminen orjasta ja vähäosaisesta huippuluokan palkkionmetsästäjäksi tuntuu katsojasta hieman liian helpolta. Vaikkakin hän näin pääsee ampumaan valkoisia ihan luvan kanssa niin silti kuvio ei uppoa aivan ilman nurinoita, ja kun tähän lisätään Foxxin taipumus näytellä yhdellä ilmeellä niin jotain jää kyllä hampaankoloon. Myös paljon etukäteen huomiota saanut DiCaprion roolitus tarinan pahiksena osuu kyllä maaliinsa yllättävän hyvin. Toki Dicaprio välillä meuhkaa ylinäyttelemisen puolelle, mutta tuntuu että mies on aika hyvin kotonaan rasistisen plantaasiomistajan roolissaan. Mutta varsinainen shown varastaja iskee vasta elokuvan viimeisellä kolmanneksella kun Tarantinon luottonäyttelijä, kaikkien mustien äijien esikuva, Samuel L. Jackson pistää vanhaksi maskeeratun “vapaan” hovipalvelijan roolinsa eetteriin. Mies vetää sellaisella paatoksella roolinsa läpi, että kukaan ei varmasti jää kylmäksi setä Samuelin ollessa äänessä.

Django on hyvin monisyinen elokuva olemalla kuitenkin loppupeleissä melko perus kostotarina. Tapahtumat eivät sinällään yllätä, mutta silti elokuvan jännitys säilyy loppumetreille saakka. Morriconea kunnioittaen soundtrack on juuri niin länkkäriä kuin sen pitääkin olla ja kuten Tarantinon edellisissäkin elokuvissa musiikki tukee aina tarinaa ja toisinpäin. Myös elokuvan ääniraita, kuvanlaatu, leikkaukset ja kuvakulmat hipovat lähes täydellisyyttä. Teknisesti Django on huippuelokuva, ja kun juoni ja näyttelijätkin ovat hyvässä vedossa niin käsissämme on ehdottomasti yksi Tarantinon helmistä. Mies on siis palannut oikealle tielle elokuvillaan ja harmitushan siinä iskee jos hän toteuttaa uhkauksensa uransa lopettamisesta 10 elokuvan jälkeen, mutta minkäs teet. Nautitaan näistä kun näitä vielä tulee.

Django Unchained
  • 85%
    Elokuva - 85%
85%

Poiminta

Genret: draama, seikkailu, western
Kesto: 165 min
Ohjaaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Christoph Waltz, Don Johnson, Jamie Foxx, Kerry Washington, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2012

Sending
User Review
0 (0 votes)
0 0 votes
Article Rating
Subscribe
Notify of
guest

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments