Taloani ette saa

Komedia genrenä ja Will Ferrell ovat ehkä kuuminta, mitä Hollywood voi tällä hetkellä tarjota nauruhermoille. Sen vuoksi jäin ihmettelemään Ferrellin uusinta vetoa tehdä koko elokuva espanjaksi, mutta Casa de mi Padren jälkeen en enää ihmetellyt, sillä Ferrell on elokuvassa aivan liekeissä ja koko elokuva on kuin Will Ferrell: outo ja hyvin eteenpäin soljuva kasa, joka toimii, toimii ja vielä kerran toimii monellakin tasolla. Se vaatii vain hieman ymmärtämistä Ferrellistä itsestään ja hänen elokuvistaan.

Casa de mi Padre kertoo tarinan meksikolaisesta karjatilallisesta Armandosta (Ferrell), joka hoitaa tilaa yhdessä isänsä (Pedro Armendáriz Jr.) kanssa. Homma vaikeutuu huomattavasti, kun paikalle pölähtää Armandon veli Raul (Diego Luna) hämärine bisneksineen ja ilmoittaa menevänsä naimisiin huomattavan kauniin Sonian (Genesis Rodriguez) kanssa. Kun mukaan vielä sotketaan Gael Garcia Bernalin näyttelemä huumekeisari Onza, niin kasassa on täydellinen kasa kohteliaasti espanjankieliseksi saippuaoopperaksi naamioitua kohellusta.

Elokuvan näyttelijät ovat uskomattomassa vedossa. Ferrell on pääroolissa vakuuttava jo siitä syystä, että mies todella puhuu espanjaa ja säilyttää jylhän pokkansa tilanteessa kuin tilanteessa. Diego Luna vetää puolestaan röökiä hirveällä tahdilla ja ei riisu aurinkolasejaan ja Bernal fiilistelee koko elokuvan läpi sopivan rennosti, kun Ferrell hoitaa sanallisen koheltamisen Rodriguezin kanssa. Muutenkin on mukava nähdä pitkästä aikaa komedia, jossa ei puhuta englantia muuta kuin amerikkalaisia persoonia osuvasti mollaten: amerikkalainen huumeagentti onkin käsittämättömän torspo hillbilly-juntti, jollaista pitää melkein periaatteesta mollata.

Muutenkin koko elokuva on taitavasti tehty, sillä se ei tarjoile katsojalleen mitään pieru/persehuumorin aarreaittaa. Sen sijaan se tarjoaa hieman saippuaoopperalta muistuttavaa touhua ja tohinaa, jossa varmaankin jokainen tausta on aavikkoiseksi taustaksi maalattu seinä. Muitakin pieniä repeilyn aiheita on koko elokuva ilahduttavasti täynnä, sillä mallinukkeja käytetään niin ruokapöydässä kuin seksikohtauksessa (joka itsessään on jo äärimmäisen hilpeä).

Sen lisäksi Ferrellin tulo kaupunkiin näytetään pienoismallilla ja muun muassa hemaisevan sisäkön käsi vaihdetaan jossain vaiheessa karvaiseksi miehen kädeksi, joka tarjoaa juomaa… Ja johon Diego Luna vastaa “kiitos, söpöliini”. Tämä jos jokin on Will Ferrellin huumoria: sanatonta hyväntahtoisen hölmön puhetta, jossa hevoset on korvattu en tiedä millä ja missä draamaa ja tunnetta on enemmän kuin tarpeeksi. Mutta totisesti: Casa de mi Padre on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva!