J.Edgar

Amerikkalaiset ovat aina rakastaneet elämänkerrallisia ja tositapahtumiin perustuvia historiallisia tarinoita heille rakkaista hahmoistaan, eikä Clint Eastwood ole tässä sarjassa mikään poikkeus. Onkin sitten eriasia kuinka nämä hahmot tuodaan esille ja kuinka paljon heidän vajavaisuuksiaan nostetaan pallille ja ennenkaikkea kuinka heidät inhimillistetään. Kun tätä ajatusta viedään hieman pidemmälle, niin voisi kuvitella, että FBI:n perustajasta John Edgar Hooverista saataisiin jopa herkullisen mehukas tarina aikaiseksi, sillä mieshän oli aikanaan suurenkin julkisen pilkan kohde, mutta pysyi vallasssaan ainoastaan sillä, että mies oli onkinut vallassapitäjien likaisimmat salaisuudet omaan holviinsa. Eastwood onkin ottanut lähes hämmentävän lähtökohdan tämän hahmon esille tuontiin, sillä miestä ei todellakaan nosteta esille mitenkään mairittelevasti vaikka hänet toki inhimillistetään lähes hellyttävällä tavalla.

Elokuva siis maistuu ja haisee täydellisesti Eastwoodin tuotokselle, mutta vielä suurempana tekijänä heiluu pääosassa nähtävä DiCaprio, joka tekee loisteliaan suorituksen itse Hooverina. Olen aina pitänyt DiCapriota loisteliaana näyttelijänä, mutta menneinä vuosina hänen roolituksensa eivät ole olleet aivan hänen näyttelijälahjojensa tasolla. Vasta viime vuosina hänen luontainen karismansa ja muuntautumiskykynsä on päässyt oikeuksiinsa. Miehen muuntautuminen nuoreksi ja välillä vanhaksi Hooveriksi on niin hienoa, että en uskoisi kenenkään pystyvän parempaan suoritukseen. Maaninen, vainoharhainen ja seksuaalisuudestaan hämmentynyt Edgar on sellainen suoritus Leolta, että ei voi muutakuin hattua nostaa. Haiseehan tämä esitys vahvasti Oscareille, mutta sallittakoon se hänelle. Tähän kun yhdistetään vielä Clintin rauhallinen ja tarinaan upottava ohjaus niin näyttelijöistä suorastaan näkee kuinka he nauttivat työstään.

Hooverin tarina ei olisi kuitenkaan täydellinen, ilman hänen uskollista pariaan ja salaista kumppaniaan Tolsonia. Toki Hooverin lähinnä olevat ihmiset arvelivat miehen olevan enemmän kallellaan toisiin miehiin kuin naisiin, mutta sitä ei kukaan silloin uskaltanut ääneen sanoa. Kuitenkin useat ihmiset näkivät Hooverin ja Tolsonin pitävän toisiaan kädestä ja olleen enemmänkin kuin vain työkavereita. Tolsonin roolin vetääkin suhteellisen tuntematon näyttelijä Armie Hammer lähes maagisen hyvin. Varsinkin vanhempaa Tolsonia esittäessä Hammer on niin liekeissä, että luulisi tämän suorituksen jälkeen miehen saavan vaikka mitä rooleja.  Elokuva pyöriikin hyvin vahvasti näiden kahden herran voimin, mutta eihän elämänkerta olisi mitään ilman vahvaa äitiä, jota loisteliaasti esittää Judi Dench. Hooverin äiti-suhde oli vähintäänkin arvelluttava, ja onkin välillä lähes vaivaannuttavaa katsoa yhtä Amerikan vaikutusvaltaisinta miestä, joka asuu vielä äitinsä kanssa ja tottelee tätä lähes ehdoitta.

Eastwood on tavoilleen uskollisena yrittänyt pitää tarinan mahdollisimman todenmukaisena, ja suurin osa elokuvassa tapahtuvista käänteistä onkin tapahtunut ihan oikeasti. Liioittelua tapahtuu yllättävän vähän ja tarina muutenkin pysyy hyvin maanläheisenä. Mutta siinä piileekin se ansa mihin Clint humpsahtaa. Tarina on ajoittain suoraan sanottuna tylsä. Hooverin FBI:n perustaminen tuodaan hyvin esille, ja miehen intohimo on suorastaan käsin kosketeltavaa, mutta ajassa pomppimiset tekevät seuraamisesta ajoittain haastavaa. Myös tarina yleisesti kaipaa jotain kiinnekohtaa. Ihan kuin tarinalla ei olisi alkua eikä loppua ollenkaan. Käsikirjoittana toiminut Dustin Lance Black on vähäisen kokemuksensa takia ehkä lähtenyt liian varmalle polulle hukaten samalla sen kuuluisan punaisen langan. Hooverin tarinaa siis seurataan ainoastaan 20- ja 30-luvun noususta ja lopun 60-luvun Kennedy ja King käänteistä katsoen. Tämä jättää aikamoisen aukon miehen historiaan ja samalla myös elokuvan kerrontaan.