Sherlock Holmes: A Game of Shadows

Jos kuvittelitte, että kolme vuotta sitten ilmestynyt uudelleen viritelty Sherlock olisi jäänyt ainoaksi lapseksi, erehdyitte suuresti, sillä Hollywoodin käsikirjoituksen mukaan tuottavaa kanaa ei todellakaan tapeta. Eipä siis olekaan ihme, että Guy Ritchie hyppää jälleen ohjaajan puikkoihin ja pistääRobert Downey Jr:lle 1800-luvun kuteet päälle ja piipun suuhun. On jälleen aika hypätä aikakautemme nerokkaimman etsivän saappaisiin ja lähteä tällä kertaa pelastamaan koko maailmaa yhdessä uskollisen Watsonin kanssa. On myös turha kuvitella, että tyyli olisi jotenkin muuttunut, sillä nyt toimintaa on jopa enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Tämä ei kuitenkaan jostain mystisestä syystä häiritse niin paljoa, koska nyt tavallaan jo tiesi mitä odotti ja jollain masokistisella tavalla jopa kaipasi. 

Vaikka tämän elokuvan pahiksena hääräävä tohtori Moriarty esiintyikin vain muistaakseni kahdessa Holmes-tarinassa, niin hän on kuitenkin ehkä muistettavin vihollinen. Moriarty on nimittäin suorastaan pelottavan nerokas ja samalla hälyttävän vaikutusvaltainen, eikä näin piileskele missään salaisissa kammioissa vaan on näyttävästi esillä ja tekee mitä tahtoo. Rahan ja vallan kahvassa saakin häärätä rauhassa, ja kun Holmesin maine on vähintäänkin arveluttava, niin ei ole vaikea arvata miltä alkuasetelmat näyttävät. Tosin Holmesin veljenä esiintyvä Mycroft (Loistava Stephen Fry) tuo tiettyä vaikutusvaltaa itse Sherlockille ja näin hänenkään toimet eivät näytä ihan niin anarkistisilta. Hahmogalleriaan on eksynyt myös kovassa nosteessa oleva Noomi Rapace, joka saa ehkä kiittää Stig Larsonia uudesta maineestaan. Mustalaisen Madam Sinzan esittäminen onnistuu naiselta kuitenkin puhtain paperein. 

Mutta turha tässä on lähteä miettimään elokuvan muiden hahmojen dynamiikkaa tai arvuutella kuinka kenelläkin on ruutuaikaa, sillä tämä elokuva on Downeyn Holmesin ja Law:n Watsonin “veljestarina” siitä kuinka ystävyys on ikuista ja kestää suurimmatkin laineet. Downey on aivan ilmiömäisessä kunnossa esittäessään yksin jäävää Holmesia kun Watson on menossa naimisiin ja jättämässä rakkaan kumppaninsa taakseen. Vaikka Watson kritisoi voimakkaasti, tosin vaimonsa avustuksella, Holmesia, niin katsojille ei jää epäselväksi, että tämä kaksikko on oikeasti aika erottamaton ja he antaisivat henkensä toistensa puolesta. Tällasistä “buddy”-energiaa ei olekaan nähty vähään aikaan ja Juden ja Robertin kemiat sopivat niin täydellisesti yhteen, että voisi olettaa miesten olevan lapsuuden kavereita siviilissäkin. 

Mutta entäpä itse tarina? Eurooppaa ravistelee anarkistiset ja hirvittävät pommi-iskut, jotka ravistelevat suurvaltojen suhteita. 1800-luvun lopulla “maailmansota” oli ehkä lähempänä kuin koskaan, ja sitä Shelrock yhdessä Watsonin kanssa lähtevät estämään. Kaiken takana häärääkin Moriarty ja hänen suunnitelmansa on kaikessa hirveydessään suorastaan nerokas. Vaaditaan kaikki Holmesin äly, että tämä saadaan estettyä ja siihen elokuvan tenho perustuukin. Ohjaaja Ritchie on tuonut taas ennakko-esitykset tappeluista, joissa Holmes käy läpi vaihtoehdot ja ne toimivatkin loisteliaasti. Edelleen tosin Holmesin tappelutaidot pistävät silmään ja välillä tuntuu, että katsoisi jotain Stathamia. Samoin elokuvan puolivälissä oleva sotakohtaus on suorastaan hengästyttävän upea, mutta ajoittain aika sillisalaatiksi leikattu ja Ritchie käyttää hidastus-nopeutus-hidastusta suhteellisen rapealla kädellä. Jälki on kyllä upeaa, mutta ajoittain aika sekaista. 

Uusi Holmes elokuva tarjoaa siis loppupeleissä sitä samaa huttua kuin edellinenkin osa, mutta tällä kertaa jotenkin mukavammassa paketissa. Nyt ennakkoluuloista ollaan päästy, eikä katsojaa häiritse toiminnallisuus. Näyttelijät ovat parantaneet huomattavasti, ja huumoria on huomattvan paljon enemmän kuin edellisessä osassa, mutta samoin vastapainona vakavampiakin aiheita käsitellään enemmän. Ei tälle silti huippupisteitä voi antaa sekavuuden, ja epäholmesmaisuuden takia, mutta kyllä tämä kelpo Hollywood toimintaviihteenä menee, varsinkin kun Downey on niin liekeissä tässä roolissaan.