Väkivallan vihollinen

Jos puhun satunnaisen elokuvien ystävän kanssa ja kerron katsoneeni vuonna 1974 valmistuneen, Brian Garfieldin romaaniin perustuvan, Death Wishin, niin se ei välttämättä kerro tälle satunnaiselle elokuvanystävälle mitään. Seurauksena on olkien kohautus, suun muuttuminen hieman ympäripyöreään muotoon ja kysymys, että minkä? Sitten kerron, että tarkoitan sillä tätä Charles Bronsonin Väkivallan vihollista, niin johan ilme muuttuu. Sehän on tuttu elokuva! Kaiken kaikkiaan varsinainen klassikko, joka tuotti aikoinaan 22 miljoonaa dollaria vaivaisella kolmen miljoonan dollarin panostuksella ja “aloitti” siihen aikakauteen sopivan absurdin jakson, jossa Niilo Normikansalainen teloittaa kadulla rikollista väkeä, kun poliisi on voimaton. Kyllä: Bronson antoi tälle nykyelokuvissa tutulle meiningille kasvot.

Väkivallan vihollisen juoni oli omalla aikakaudellaan, kuten todettua, absurdi, vaikkei se nykymenossa enää tunnukaan miltään. Ajatus kuitenkin siitä, että tavallinen kansalainen ottaa lain omiin käsiinsä oli vielä tuon ajan yhteiskunnassa varsin vieras käsite, ja sitä myöten Garfieldin romaanista tehty filmatisointi oli huikea teko. Tarina tavallisesta arkkitehdistä, jonka vaimon murtovarkaat tappavat ja jonka tyttären raiskaavat on, raastava. Bronson luo turhautuneet kasvot vannoutuneelle pasifistille, jolle käy “kylmät” ja joka työnsä kautta saa käsiinsä tarpeeksi järeän tussarin, jolla hän aikoo siivota kadut -pitipä poliisi siitä tai ei. Seurauksena on vinoutunut kierre, jossa yhteiskunta kannattaa “vigilantea”, ja jossa poliisiakaan ei voisi vähempää homma kiinnostaa: ovathan kadut turvallisempia. Kun Bronson myhäilee tavaramerkiksi muotoutuneiden viiksiensä takaa, ei katsoja voi mitenkään tietää, että mihin tämä päähenkilö on oikein menossa.

Bronsonin valinta päärooliin ei ollut aikanaan mitenkään itsestäänselvyys. Roolia tarjottiin alunperin Steve McQueenille ja Dirty Harrylla menestyneelle Clint Eastwoodille ja jopa Frank Sinatralle, mutta he kaikki kieltäytyivät. Tilalle löytyi todellinen “väkivallan vihollinen”, Charles Bronson, jonka kylmähermoiselle tuijotukselle ja yksinkertaiselle ei voi antaa viittä tähteä enempää. Niinpä Paul Kerseyn rooli nosti Bronsonin yhtäkkiä takaisin jalustalle, vaikka mies oli jo aiemmin tehnyt kuuluisia elokuvia. Joka tapauksessa kun nykyään puhutaan Väkivallan vihollisesta, niin minun mielestäni puhutaan samalla Charles Bronsonin roolista tässä elokuvassa. Mies on käytännössä yhtäkuin Väkivallan vihollinen.

Väkivallan vihollinen on hieno elokuva: se on hyvin rytmitetty kokonaisuus, joka ei jää missään vaiheessa paikalleen junnaamaan. Kun näyttelijät ovat hyviä ja tarina kunnossa, jää viimeinen viilaus päähenkilön eli Bronsonin varaan ja hän suoriutuu tästä kokonaisuudesta kiitettävästi. Onkin varsin helppo sanoa, että Väkivallan vihollinen on omalla alueellaan klassikko ja varmasti monelle niin kutsuttu “must see”-elokuva. Minä puolestaan voin suositella elokuvaa varsinkin niille, jotka haluavat katsoa, että mistä ihmeestä tämä Vigilante-villitys sai viimeinkin alkunsa, jos näin voidaan ylipäätään sanoa.