Drive

Aina kun elokuvat saavat suurta suitsutusta joillain festivaaleilla ja niitä aletaan hypettämään vuoden parhaiksi tuotoksiksi, minulla nousevat niskakarvat pystyyn ja luontainen skeptisismi nostaa päätään. En oikein koskaan ole luottanut muihin kriitikoihin ja varsinkin Oscar-voittajat ovat olleet pettymyksiä. Onneksi ohjaaja Nicolas Winding Refn todistaa ajatukseni vääriksi, ja hänen aikaisemmat Pusher-elokuvat antoivatkin osviittaa siitä, mihin mies parhaimmillaan pystyy. Nyt käsissämme on jotain todella ainutlaatuista ja massasta poikkeavaa. Drive on sellainen elokuva, joita toivoisi ilmestyvän enemmänkin, mutta sitten taas tulee mieleen ajatus, että jos näitä tehtäisiin aina, niin ehkä tämä menettäisi sen erikoisuuden leiman mikä tekee tästä hyvän: kuka tietää? 

Joka tapauksessa tämä elokuva yllättää ja palkitsee katsojan lähes jokaisella tasolla. Pääosaan oli ehdolla jopa Australian oma pulisonkimies Hugh Jackman, mutta onneksi häntä ei valittu. Ei sillä etteikö Jackman olisi hyvä, mutta sellaiseen eleettömään esittämiseen miehestä ei olisi ollut, toisin kuin tehtävään valittu Ryan Gosling, jonka esitys on jotain maagista ja niin maanista. Los Angelesin pimeillä neonvaloilla täytetyillä kaduilla ajaessaan vuoden 73 Chevy Malibua Gosling on juuri täydellinen “ajaja”, jonka vaatimatonta elämää Ryanin esitys vain korostaa loisteliaasti. Stunttiajajana arkisin toimiva mies, on LA:n kaduilla öisin suhaava pakoautokuljettaja, jonka säännöstö on selkeä ja anteeksiantamaton. Mies on niin hyvä, että hänen toimintaansa ei vain kyseenalaisteta. Eräänä päivänä hän kuitenkin tutustuu naapurin yksinhuoltaja-naiseen ja saa samalla mahdollisuuden ajaa oikeata kilpaa. Nämä seikat muuttavat kuitenkin hänen elämänsä lopullisesti. 

Goslingin esittämä ajaja on tarinan todellinen sankari ja antisankari. Mies vaikuttaa aluksi katsojille olevansa hyvinkin tasapainoinen ja jopa pelottavan rauhallinen mies. Jollain kierolla tavalla tulee mieleen Transporterin Statham, mutta onneksi vain etäisesti. Ajaja kuitenkin näyttää todellisen minuutensa joutuessaan tilanteeseen missä kaikki ei menekään niinkuin oli suunniteltu. Mies on nimittäin lähes täydellinen sosiopaatti, mutta samalla hänellä kuitenkin on jotenkin toimiva moraalinen kompassi johon katsojatkin tukeutuvat. Miehen räjähtävä väkivalta ikäänkuin sulatetaan katsojalle miehen hyvillä pyrkimyksillä, ja sillä, että kohteena ovat kuitenkin lähes aina rikolliset. Mutta mikään tällainen ei toimisi ilman loistavaa ohjausta. Winding Refn maalaa elokuvaa eteenpäin lähes raivostuttavan rauhallisella leikkauksella ja ehkäpä historian komeimmalla soundtrackilla, joka porautuu katsojan tajuntaan 70- ja 80-luvun tyyliin, Tarantinomaisin ottein. 

Mikä tästä elokuvasta sitten tekee niin erikoisen hyvän? Noh, syitä on useita, ja isoimpana ehkä sen rauhallisuus ja noiremaisuus, joka antaa katsojalle aikaa syventyä hahmoihin. Sen luoma maailma ja hahmot ovat uskottavia ja Ryan Goslingin hahmo on jotenkin niin pelottavan sosiopaattinen, että hänen rauhallisuutensa alkaa jopa ärsyttämään hyvällä tavalla. Kamera saattaa viipyä miehen kasvoissa useita minuutteja liikkumatta, ja miehen kasvoista näkee että pään sisällä käydään jatkuvasti kovaa vääntöä. Kun sitten tulee aika toimia niin mies ei pakita eikä edes tunnu hermostuvan. On jotenkin makaaberin näköistä kun kun ajaja pistää väkivaltaisen vaihteen silmään niin siinä ei kierroksia säästellä ja ohjaaja näyttää kaiken niin karusti kuin se vain voi olla. Äärimmäinen väkivalta läjäytetään katsojan naamalle sellaisella voimalla, että se luo erittäin toimivan kontrastin elokuvan muulle kerronnalle. 

Tarina on loppupeleissä aika perinteinen ryöstö-pakoauto tarina, mutta se esitetään tavalla joka vain toimii. Hiljaa etenevät kamera-ajot ja jumalattoman hienot maalaukselliset maisemat vain vaihtuvat paikasta toiseen ja katsoja suorastaan upotetaan itse tarinaan ja sen luomaan neon noire maailmaan. Pahiksina heiluvat Ron Perlman ja Albert Brooks ovat loisteliaasti valittu esittämään paikallisen mafian rahamiehiä. Samoin naapurin yksinhuoltajaa esittävä Carey Mulligan on hellyttävän sinisilmäinen tapaamistaan miehistä, sillä hänen aviomiehensä on vankilassa, ja ajajakin pääsee naisen ihastuslistalle. Paljon kohuttu Mad Menin Christina Hendricksen esitys on todella lyhyt, mutta se ei jää todellakaan haittamaan. Kaikin puolin loisteliaasti tehty elokuva, joka on palkintonsa ansainnut. Tämän jälkeen tekee mieli mennä kauppaan ja ostaa ajohanskat.