Air Force One

1990-luku oli vielä yksiselitteisten toimintaelokuvien krapula-aikaa, jolloin toivuttiin 1980-luvun synneistä pitemmän kaavan kautta. Sama kaava oli toistunut toimintagenren elokuvissa jo pitkään, joten 1990-luvulla sankareiden piti olla enemmän kuin tavallisia lihaskimppuja tavallisessa miljöössä. Sitä kautta varmasti lähti myös Das Bootilla nimeä luonut Wolfgang Petersen tekemään elokuvaa siitä, kuinka ehkäpä maailman tunnetuin lentokone, Air Force One, kaapataan ja kuinka kaappaajat nujertaa… Kukas muukaan kuin Yhdysvaltain presidentti. Tämän yksinkertaisempaa juonta on isoista nykypäivän elokuvista turhaa hakea (Air Force One oli myös suhteellisen iso elokuva: maksoihan se jopa 85 miljoonaa dollaria), sillä Air Force Onessa ei edes vaivauduta selittelemään presidentin ramboilua millään muulla kuin sillä, että hän ei jättänyt Vietnamissakaan omiaan. Patrioottisuus, jota elokuvassa on enemmän kuin ruumis ja sielu voivat pyytää, kukkii niin, että Gary Oldmanin happamia ilmeitä ja aksenttia voi tarkkailla lähestulkoon vapain mielin.

Koska elokuvan juoni keskittyy siihen, kuinka Yhdysvaltain presidentti tappaa omakätisesti useamman terroristin, niin siirrytään suoraan elokuvan näyttelijöihin. Ja mikseipä siirrytä, sillä alunperin presidentin rooliin soviteltiin Kevin Costneria, joka sentään ymmärsi väistyä paikalta kiireisiinsä vedoten. Tilalle pestattiin vanha konkari Harrison Ford, joka oli tietenkin omat näyttönsä antanut jo paljon aiemmin. Ford vetääkin toiminnantäyteisen roolinsa kunnialla läpi ja lätkii konekaappaajia turpaan milloin milläkin. Toisaalta jos Fordille maksettiin elokuvasta 20 miljoonaa dollaria (23,5% koko budjetista), niin sillä rahalla näyttelijä saakin suoriutua umpimähkäisestäkin roolista läpi kunnialla.

Toinen kiinnostava rooli on tietenkin vanhan luonnenäyttelijä Gary Oldmanin rooli, joka on niin useasti antanut kasvonsa elokuvien pahoille pojille. Niin käy nytkin ja Oldman vetää elokuvan tasoon nähden toimivan roolin, jossa mieheltä vaaditaan sentään jotain muutakin kuin aksettia ja muutamaa lausetta. Ilmeitä, eleitä ja totista terrorin uhkaa huokuva Oldman tasapainoittaa mukavasti Fordia samalla kun ympärillä tapahtuu ällistyttäviä asioita. Ja niitä tapahtuu sekä ilmassa, että maassa: Washingtonissa on tietenkin täysi hässäkkä päällä, eikä varapresidenttiä näyttelevä Glenn Close ota tapahtumista mitään tolkkua. Lentokoneen puolella nähdään mm. William H. Macya, CSI-televisiosarjasta tuttua Paul Guilfoylea ja vilahtaapa ruudulla muun maussa Jürgen Prochnow muutaman kerran. Toisin sanoen Petersen on ladannut elokuvan näyttelijävalinnat täysin kahden roolin varaan ja mikseipä niin tekisi, kun Oldmanin ja Fordin hahmot joka tapauksessa listivät kaikki: onhan kyseessä kuitenkin toimintaelokuva.

Kaiken kaikkiaan Air Force One on mielen turruttava elokuva, jossa ei ole rehellisesti sanottuna yhtään mitään järkeä. Elokuvan “järki” (jos niin voidaan sanoa) on siinä, että normaali toimintaelokuva sijoitetaan erikoiseen suljettuun paikkaan, jossa lähes Steven Seagalin tavoin riehuva presidentti tekee sotilaista selvää jälkeä. Eihän siinä oikeaan elämään ole mitään verrattavaa, mutta on silti viihdyttävää katsella aivottomaksi viihteeksi tarkoitettua elokuvaa, jossa kaikkia asioita ei ole tehty erikoistehosteilla. Toki elokuvasta löytyy erikoistehosteilla höystettyjä kohtauksia, mutta suurimmaksi osaksi tämä elokuva edustaa vielä sitä aikakautta, jossa ihan kaikkea ei tehty tietokoneella. Ja hyvä niin, sillä kyllä Air Force One katsojansa viihdyttää sillä edellytyksellä, ettei katsoja elokuvalta mitään odota.