The Walking Dead -Season 1

Hollywoodissa on aina ollut tietyillä asioilla tietyt kautensa ja niinpä 2000-luvun puolivälissä lämmiteltiin uudestaan aina niin ikivihreät zombit kävelemään kaduille. Syntyi monia hyviä ja huonoja elokuvia, sekä Romeron paluu, joka nähtiin Land of the Deadin muodossa vuonna 2005. Sitten vedettiinkin pari vuotta happea, kunnes Robert Kirkmanin käsikirjoittama, kuukausittain ilmestyvä yhdysvaltalainen sarjakuva, The Walking Dead, sai jalansijaa ja tunnustusta sarjakuvamaailmassa. Siitä ei sitten kestänytkään kovin kauaa, kun Frank Darabont (The Shawshank Redemption, The Green Mile, The Mist) keksi luoda televisiosarjan tästä kyseisestä sarjakuvasta ja “kävelijöiden” kulttuuri oli avoinna televisiolle.

The Walking Dead kertoo tarinan miehestä (Andrew Lincoln), joka herättyään koomasta lähtee zombieiden valtaamasta maailmasta etsimään kadonnutta vaimoaan ja poikaansa. Hän löytääkin nämä pian ja ikäänkuin itsestään muodostuneen yhteisön, joka on luonnollisesti monivivahteinen. Yhteisöstä löytyy rikollisia, poliiseja, juntteja, kotivaimoja, lapsia ja tietenkin isähahmona toimiva papparainen, joka tavallaan hitsaa koko porukan yhteen. Siinä samassa kun mietitään, että kuka hakkaa ketä teltassaan ja kuka on kenenkin kanssa, niin joukkio keskittyy lähinnä hakemaan ongelmia olan takaa joko unohtamalla aseita vääriin paikkoihin tai törmätessään vääriin ihmisiin. Joka tapauksessa The Walking Deadin ydin ei ole mielestäni maailmaa ravistelevassa joukkotuhossa, vaan pikemminkin pienen joukkion keskinäisessä nokittelussa ja draaman kaipuussa.

Käsittääkseni The Walking Dead oli aikoinaan ainakin jonkin verran odotettu ja sitä myöten suosittu sarja, mutta sarjakuvaa täysin lukemattomalle (eli minulle) televisiosarja jätti liian paljon auki ensimmäiseltä kaudeltaan. Ensimaisteluissa televisiosarja tuntui keskinkertaiselta ja huolimattomasti tehdyltä viihteeltä, jossa ei pidemmän päälle ollut mitään järkeä. Eloonjääneiden keskinäiset riidat, parisuhdedraamat ja satunnainen hulinointi nostettiin valitettavan usein jalustalle niin epäuskottavalla tavalla, että pettymys oli miltei käsinkosketeltavaa. Tosin kannattaa myös muistaa, että absoluuttisesti hullu tilanne voi nostaa ihmisen stressitason niin korkealle, että hulluus tuntui olevan eloonjääneiden joukossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Sitä se oli myös juonellisesti, sillä välillä The Walkind Dead turautti katsojalle kohtauksia, jotka olivat kuin suoraan South Parkista (erityisesti mieleen jäi meksikolaisjengin uhittelu). Eikä siinä edes vielä kaikki, sillä The Walking Deadin ensimmäinen kausi sisältää käsittämättömän määrän pieniä kauneusvirheitä, joista kasvaa kauden myötä iso päänvaiva. Vai mitä mieltä olette siitä, että sarjan päähenkilö Rick selviää koomassa ilmeisesti kuukauden sairaalassa juomatta ja syömättä? Tai siitä, että päähenkilö osaa varastaa auton johtoja katkomalla, mutta silti juoksee pitkän matkan zombien läpi saadakseen auton avaimet? Tai sitä, että joukkio manaa jatkuvasti ampumatarpeiden vähyyttä, vaikka niitä lojuu tankeista ja konekivääreistä lähtien pihalla. Tai sitä, että joukon isähahmo Dale ihmettelee zombien tuloa “vuorille”, vaikka “vuoret” ovat vain parin tunnin juoksumatkan päässä kaupungista. Tälläisiä pieniä kauneusvirheitä löytyy The Walking Dead-sarjasta niin säälimättömän valtava kasa, että se väkisinkin laskee sarjan lopullisia pisteitä ja kiinnostavuutta.

Näyttelijät ovat The Walking Deadissa joko täysin yhdentekeviä tai sitten merkityksellisiä hahmoja. Ydinhahmona toimiva poliisi Rick Grimes on Andrew Lincolnin näyttelemänä toimiva hahmo eräänlaisena joukkion järkenä ja miekkana. Lait ovat unohtuneet, mutta moraali ei: siksipä Lincolnin hahmo jaksaa vielä muistuttaa ihmisyyden olemassaolosta ja toimien tietysti sen mukaisesti. Lincolnin vasempana kätenä toimiva Jon Bernthal on puolestaan omassa hahmossaan huomattavasti ristiriitaisempi tapaus, jota mielen voimat liikuttavat kummalliseen suuntaan pitkin ensimmäistä tuotantokautta. Bernthalin hahmon mietteet tietenkin johtuvat Rickin vaimoa näyttelemästä Sarah Wayne Calliesista, joka on tässä sarjassa ensimmäinen selkeä turha hahmo ja tapaus, eikä kolmikon ympärille kehittyvä kolmiodraama lupaa muutenkaan mitään erityisen hyvää.

Muista hahmoista on syytä kenties se, että Laurie Holdenin näyttelemä Andrea pysyy ainakin ensimmäisen tuotantokauden suhteellisen hyvin kasassa, eikä valitettavaa löydy myöskään Jeffrey DeMunnin näyttelemästä isähahmo-Dalesta. Erittäin hyvin onnistuu myös porukan miltei täyspäisemmäksi osoittautuva Norman Reedusin hahmo Daryl, eikä Stevey Yeun pizza-lähettikään ole himmeimmillä mitaleilla. Muut hahmot alkavat sitten The Walking Deadissa jäädä taka-alalle, vaikkakin jotain valopilkkuja on näyttelijäkaartissa vielä nähtävillä.

The Walking Dead on rakennettu uskaliaan ja mielenkiintoisen tarina-aihion ympärille, sillä post-apokalyptinen maailma on jaksanut kiinnostaa ihmisiä jo pitemmän aikaa. Sitä myöten sarja lähtee räväkästi liikkeelle ja kolme ensimmäistä jaksoa ovat kiinnostavia ja toiminnantäyteisiä pläjäyksiä, jossa ultimate survivalia harrastetaan oikein toden teolla. Sitten koko homma lässähtää kasaan: kun Rick on löytänyt vaimonsa ja poikansa, muuntuu The Walking Dead aivottomien ihmisten seuraamiseksi. Epäloogisuuksia vilisee televisioruudulla enemmän kuin rottia juuston ympärillä ja kaaoksesta selviytyneiden ihmisten keskinäiset kemiat nousevat pääosaan tuotantokauden kolmessa viimeisessä jaksossa. Kun kuolleista heräämisen mysteeriinkään ei anneta vastausta, nousee tuotantokauden päätöksestä katsojalle karvat pystyyn. Ja mikseipä ei nousisi, sillä koko sarja tuntuu lopuksi vain keskinkertaiselta rahastukselta, jolla yritetään kerätä katsojien viimeisetkin pennoset pois, ennenkuin sarja unohdetaan tai lopetetaan kesken. Näin ei vielä ole tapahtunut, vaan sarjasta on tulossa toinenkin tuotantokausi.