Resident Evil: Afterlife

Hollywoodin ristiriitaisimpiin ohjaajiin kuuluva Paul W.S. Anderson tekee paluun yhteen menestyneimmistä elokuvasarjoistaan, ja samalla yrittää siivittää Resident Evil-sarjan uuteen lentoon. Toisen osan ollessa aivan kauheata tuubaa, kolmas osa sentään vähän pelasti tätä sarjaa olemalla ihan katsottava apocalyptinen zombie-mättö. Tämä neljäs installaatio jatkaa periaatteessa tarinaa siitä mihin se kolmosessa jäi, joten uusien katsojien on turha hypätä mukaan, vaikka muutamia takaumia elokuva tarjoaakin selityksiksi. Milla ja Ali Larter jatkavat menestynyttä kolmannen osan turbo-duo yhteistyötä ja tämän katsojat voivat todellakin aistia, sillä kemiat pelaavat yllättävän hyvin yhteen. Uutena elementtinä tuotu 3D ei oikeastaan vaikuta itse tarinaan, ja itse katsoinkin rainan perinteisenä 2D versiona, eikä tämä ainakaan huonontanut lopputulosta. 

Resident Evil: Afterlife on siitä jännä neljäs osa, että karmean toisen osan jälkeen tämä franchise on parantanut menoaan kuin sika juoksuaan, ja tämä uusin osa alkaa olemaan jo ensimmäisen osan tasolla. Johtuuko se sitten ohjaaja Andersonista vai mistä, mutta ainakin katsojia se ilahduttaa. Kolmannen osan lopussa nähdyt klooni-Turbo-Alicet aloittavat ryminän tämän eloluvan alussa, mutta muutamien yhteensattumien kautta yksi jää vain jäljelle, ja Alice on jälleen kerran vain hyvin koulutettu zombie-lahtaaja ilman supervoimia ja tämä tekee tarinalle vain hyvää. Peliin tällä elokuvalla on enää vain vähän yhtäläisyyksiä, mutta toisaalta tämä on vain hyvä asia, sillä elokuvissa pätevät aivan muut lainalaisuudet kuin peleissä. Afterlifen tarina kun on saanut ihan mielenkiintoisia käänteitä, ja pelastautuminen zombien täyttämästä maailmasta jaksaa taas kiinnostaa niin päähenkilöitä kuin katsojiakin. 

Ohjaaja Anderson onkin lähtenyt tämän teoksen kanssa jälleen hieman edellisistä osista poikkeavalle radalle, ja ruudulla nähdäänkin varsin monimuotoista selviytymiskamppailua, joka ei rajoitu vain yhteen muottiin. Välillä mennään päivänvalossa avoimessa maastossa ja välillä ollaan ahtaissa ja pimeissä käytävissä mättämässä epäkuolleita. Myös erikokoisia ja näköisiä mutantteja tulee vastaan joissa välillä ei ole mitään järkeä, mutta loogisuus ei ikinä ole näytellyt kovin isoa osaa tämän sarjan elokuvissa. Elokuvasta paistaa myös hyvin esille Andersonin ja Millan avioliitto, sillä välillä kamera suorastaan nuolee Millan uskomattoman kaunista vartaloa, joka on verhottu ihomyötäiseen lateksiin tai märkään paitaan, ja jokainen otos on tehty pönkittämään naisen kaunista ja urheilullista olemusta. Toki Ali Larterin esittämä Claire Redfieldkin saa osansa tästä härskistä exploitaatiosta, mutta tämä ei varmasti häiritse elokuvan miespuolisia katsojia. 

Muuten näyttelijät ovat aika tuntematonta osastoa, ja ainoastaan pako-sarjasta tuttu Wentworth Miller eroaa joukosta, mutta hänenkin ruutuaikansa jää yllättävän pieneksi Clairen veljenä Chris Redfieldinä. Elokuva siis jälleen nojaa Millan suoritukseen, eikä siinä tällä kertaa ole pahaa sanottavaa. Nainen kun tuntuu parantavan suoritustaan elokuva elokuvalta, niin napinan aiheet ovat ihan muualla. Tankkerilaivan kokoiset juoniaukot aiheuttavat ajoittain hämmennystä, ja Umbrella-yhtiön pyramidityyppinen pahisjakauma alkaa ajoittain ärsyttämään katsojaa kun aina pääpahiksen takana on vielä 100 muuta pääpahista ja kukaan ei tiedä kuinka iso organisaatio todellisuudessa onkaan kyseessä. Alice kuitenkin pitää huolen Umbrella-yhtiön henkilöstön pienentämisestä ihan omilla YT-neuvotteluillaan, joissa eropaketteja ei myönnetä kenellekään. Toiminta saa ajoittain hyvinkin Matrixmaisia piirteitä, mutta se ei oikeastaan häiritse kun se sopii elokuvan juoneen niin jouheasti. Kaiken kaikkiaan Resident Evilin neljäs osa antaa viitteitä paremmasta, ja nyt kovassa nosteessa olevat zombie-elokuvat ja tv-sarjat saavat tästä arvoisensa kilpakumppanin.