Punch-Drunk Love -Rakkauden värit

Katsojan lienee vaikeaa ymmärtää, että miksi Emily Watsonin näyttelemä Lena haluaa välttämättä treffeille ihmisiä pakoilevan ja usean siskonsa jyräämäksi jääneen Barryn kanssa. Toisaalta Punch-drunk loven (Punch-drunk love -rakkauden värit) käsikirjoittanut ja ohjannut Paul Thomas Anderson ymmärtää, sillä Magnolian ja Boogie Nightsin ohjannut Anderson osaa tehdä katsojaa kiinnostavia elokuvia saaden samalla elokuviensa näyttelijät uuteen lentoon. Niin periaatteessa käy Adam Sandlerille, joka ei tällä kertaa esiinny humoristisessa ja lämpimässä komediassa, vaan ainakin jonkin verran todenmukaiselta maistuvassa ihmissuhdedraamassa, jossa hajonnut yksilö löytää elämästään kerrankin itsensä.

Ja kyllä tässä elokuvassa sitä löydettävää riittää: Sandlerin näyttelemä Barry on keksinyt loistavan keinon keksiä lentopisteitä ja tulee soittaneeksi kaikessa yksinäisyydessään seksilinjoillekin. Samaan aikaan Barryn elämään tulee aivan uudenlaista säpinää kun Barryn siskon työtoveri Lena osoittaa kiinnostustaan Barryyn. Siihen kun vielä lasketaan kadun varteen ilmestynyt soitin, alkaa tämän lyhyen elokuvan kiertokulku olla jonkinlaisissa käsissä.

Koko elokuva kertoo oikeastaan Barryn itsensä löytämisestä. Vaikka kyseessä onkin genren puolesta komedia, löytyy Andersonin elokuvasta enemmän draamaa kuin komediaa. Elämän pienet asiat tekevät Barryn elämisestä vaikeata ja perässä juoksee vielä kaiken lisäksi  kiristäjien jengi. Erilaista kiristystä Barry saa lukuisien siskojensa taholta, mutta lopulta onni löytää itsensä. Alistuvasti näyttelemän Sandlerin Barry löytää jostain päätöksensä ja osoittaa olevansa hiiren sijasta mies. Joku voisi myös kuvailla tätä itsensä löytämistä maljan ylitse vuotamiseksi ja siitä osittain onkin kyse. Sandlerin tahallaan saamattomasta hahmosta kun ei saa otetta, ennenkuin elokuvan kliimaksi on käsillä ja tämä tekee elokuvasta hienon elämyksen, jota lukuisat hienot sivuroolit täydentävät.

Anderson näyttäisi antavan näyttelijöilleen tilaa, mutta tosiasiassa Andersonin roolivalinnat täydentävät hänen ajatuksiaan. Punch-drunk Love on selkeästi nimenomaan Andersonin elokuva, vaikka Sandler tekee elokuvassa hienon esiinmarssin. Samanlaista venymistä ja todellista elämäntuntua löytyy myös Emily Watsonista, Luis Guzmanista, sekä tietysti Philip Seymour Hoffmanista, jonka loistava rooli tukee Sandlerin omaa roolia täydellisesti. Elokuvan loppuhuipentuma nähdäänkin nimenomaan Sandlerin ja Hoffmanin välillä, jossa Sandlerin hahmo todistaa maailmalle ja samalla itselleen sen, että hän on löytänyt nimenomaan itsensä. Tälläistä elokuvaa katselisi mielellään toistekin: se kun sisältää niin maistuvaa viihdettä, että elokuvaa kehtaa mainostaa muillekin kuin tyttöystävälle/vaimolle/avovaimolle.