Anne Ricen Kadotettujen kuningatar

Michael Rymerin suurimpiin saavutuksiin kuuluu ehdottomasti Taisteluplaneetta Galactican jaksojen ohjaaminen, mutta hänen aikaisemmista ohjauksistaan ei ehkä kannata juuri puhua. Nimittäin Rymerin meriittilistalta löytyy harvinaisen tökerö jatko-osa, Anna Ricen Kadotettujen kuningatar (Queen of the Damned), jossa Veren Vangeista tuttu Lestat jatkaa hämmentävää esiintymistään tällä kertaa irkkunäyttelijä Stuart Townsendin toimesta. Tälläkin kertaa (kuten usein jatko-osien ihmeellisessä maailmassa) elokuvassa on kyse ensisijaisesti rahastuksesta ja toissijaisesti omasta itsenäisestä elokuvastaan, jossa elokuvan tapahtumat osoittautuvat katsojalle yhdentekeviksi turhakkeiksi.

Queen of the Damnedin juoni on sinällään mielenkiintoinen ja samalla äärimmäisen epäuskottava tapaus (ellei vampyyrit itsessäänä ole jo epäuskottavia…), sillä vampyyri Lestat on päättänyt rikkoa kaikkia vampyyrien kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sääntöjä tullakseen kaapista ulos kaiken kansan nähtäväksi. Ja jotta järkytys olisi tarpeeksi efektiivistä, on Lestat alkanut rokkariksi kertoen olevansa vampyyri. Ja kas: pian mies ja hänen bändinsä paistattelevat maailmanlaajuisessa suosiossa muiden vampyyrien syljeskellessä kattoon. Tämä on oikeastaan elokuvan perusajatus: loppu elokuvasta käyskennellään menneisyydessä ja nykyisyydessä, jossa vaelletaan vain paikasta toiseen odottaen kadotettujen kuningattaren (Aaliyah) esiin tuloa ja kun mukaan lyödään vielä Marguerite Moreaun turhauttava hahmo etsimään vampyyrien totuutta tai jotain, niin katsojan peukku alkaa väkisinkin kääntymään alaspäin.

Ja tähän on oikeasti syytä, sillä ensinnäkin tällä osalla ei ole mitään tekemistä Veren vankien kanssa. Ja toiseksi elokuvan näyttelijät tuntuvat suhtautuvan rooleihinsa niin yhdentekeväksi, että ainakin itse lähtisin jo syyttelemään lopputuloksesta Michael Rymerin laiskaa ohjausta. Aaliyah ja vampyyrien kuningattarena täysin yhdentekevä, Stuart Townsend on Lestatina täysin yhdentekevä, Lestatin luojaa näyttelevä Vincent Perez on väsyneen oloinen ja Marguerite Moreau ei kiinnosta edes Stuart Townsendin hahmoa tarpeeksi. Kun tähän lasketaan mukaan vielä hölmöjä sivuosia (jossa nähdään mm. Lena Olin), niin totaalinen tylsistyminen ja floppi on käsillä. Vai mikä järki siinäkin on, että jokainen vampyyri on esitettävä elokuvassa siten, että he pelkästään näyttävät oudoilta: pelkät kyvyt kun eivät tunnu riittävän näille verenimijöille.

Kaikesta tästä on joka tapauksessa vedettävä se johtopäätös, että Anna Ricen Kadotettujen kuningatar on räikeä rahastus, jossa ei pohjimmiltaan ole mitään järkeä. Ja pahintahan tässä on se, että edes näyttelijöitä tai ohjaajaa ei tunnu kiinnostavan lopputulos: senpä vuoksi elokuvan loppu ei ole helpotus pelkästään katsojalle, vaan myös varmasti monelle muullekin. Kornin laulajan (Jonathan Davis) laulut kun eivät tätäkään elokuvaa lopulta kovin pitkälle vie.