Viimeinen manaus

Hollywoodin mittakaavassa pienellä budjetilla tehty (vain 2 miljoonaa dollaria maksanut) kauhuelokuva, Viimeinen manaus (The Last Exorcism), on menestynyt jenkkien lippuluukuilla erittäin hyvin. Joko tämä kertoo sikäläisen puskaradion tehottomuudesta tai jenkkien kauhuelokuvien tämänhetkisestä tasosta, sillä valtavan painostavasta trailerista huolimatta katsojan ennakko-odotukset eivät elokuvan osalta täyty. Lopputuloksena on ääretön pettymys ja turhautuminen elokuvalle, jolta olisi odottanut paljon enemmän ja jossa olisi ollut ainesta paljon parempaan. Saksassa syntyneen Daniel Stammin olisikin ehkä kannattanut pysähtyä miettimään sitä, että kuinka kauan suuri maksava yleisö muistaa toisen dokumentiksi naamioidun elokuvan tapahtumat. Niin, Blair Witch Projectista on kuitenkin aikaa “vasta” 11 vuotta.

Kuten sanottua, niin Viimeinen manaus on elokuva, jossa olisi todellakin ollut ainesta paljon parempaan. Yksinkertaisesti sanottuna elokuvan taustatarina on äärimmäisen kiinnostava, sekä mainio ja tapahtumat rakentuvat elokuvassa varsin onnistuneella rytmillä. Ainoastaan elokuvan tyrmäävä loppu vetää alas sen kaiken huuman, jonka elokuva on onnistunut katsojassa herättämään ja jättää jäljelle hölmistyneen ja turhautuneen olon. “Tästäkö pitäisi viikonloppuna 10 euroa maksaa?”, ajattelee varmasti moni satunnainen katsoja.

Viimeisen manauksen hyvinä puolina voidaan ehdottomasti pitää tuntemattomia näyttelijöitä, jotka onnistuvat rooleissaan varsin uskottavasti. Riivattua teini-ikäistä näyttelevä Ashley Bell onnistuu kaksijakoisessa roolissaan hienosti: avoimesta, sympaattisesta ja iloisesta tytöstä kuoriutuu esiin riivattu teini-ikäinen, joka alkaa palauttamaan Patrick Fabianin näyttelemän Cotton Marcusin uskoa takaisin. Usko, joka on luonnollisesti elokuvan kantava teema, näyttelee elokuvassa muutenkin tärkeää roolia: uskoaan epäilevän ja sen osittain menettäneen pastori Marcusin tehtävä on aluksi todistaa itselleen ja maailmalle se, että uskonnolla on tarkoitus tehdä rahaa puhumalla hölynpölyä ja rahastamalla taikauskolla. Kaikki kuitenkin muuttuu logiisten selitysten väistyttyä Marcusin mielessä hänen ollessaan Sweetzereitten tilalla. Tilalle tulee Jumalaa pelkäävä ja uskoaan vahvistava saarnamies, joka kriittisellä hetkellä painaa päänsä alas kutsuakseen jotain korkeampaa voimaa.

Vaikka Fabianin näyttelemän Cotton Marcusin muutosprosessi on ehdottomasti elokuvan parasta antia, jättää se selittämättömän tyhjän olon. Varsinaista manaustakin elokuvalta saa odottaa miltei koko sen keston ajan ja lopulta manaustoimitus vetää lyhykäisyydessään mielen mustaksi. Käykin niin, että elokuva, joka värittää itseään manauksen avulla, paljastuu mustavalkoiseksi tekodokumentiksi, jossa hurjan manaustarinan sijasta esitellään itseään etsiskeleviä ihmisiä. Hämmentyneitä sieluja, joita saattaa riivata jokin muu kuin raamatusta tuttu demoni, eikä siihenkään välttämättä löydy vastausta ainakaan manauksen maallisuutta esittelevästä pastorista.