elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Rakkautta & Anarkiaa 2010 Rakkautta & Anarkiaa 2010
Jo tutuksi tullut Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali pyöri reilun viikon ajan syyskuisessa Helsingissä. Järjestyksessään 23. festivaalilla esitettiin yhteensä 125 elokuvaa eri puolilta maailmaa ja... Rakkautta & Anarkiaa 2010

Jo tutuksi tullut Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali pyöri reilun viikon ajan syyskuisessa Helsingissä. Järjestyksessään 23. festivaalilla esitettiin yhteensä 125 elokuvaa eri puolilta maailmaa ja ne keräsivät katsojia yli 53 000. Tämä rikkoi viime vuoden kävijäennätyksen siis vielä kahdellatuhannella äänellä.

Alla katsaus joihinkin festivaalilla esitettyihin elokuviin. Pienellä tähdellä merkityt elokuvat olivat tarjonnan parhaimmistoa. Tällä hetkellä viralliseen levitykseen listan elokuvista ovat tulossa vain Summer Wars ja Mr. Nobody.

Summer Wars (2p)
Tyttö, pyssy ja nuudelipuoti (3,5p)
Dharma Guns (2,5p)
(untitled) (3,5p)
The Illusionist (4,0p)
The Temptation of St. Tony (5,0p)
Rubber (3,0p)
How I Ended This Summer (3,5p)
Farewell (3,0p)
My Joy (3,0p)
The Snow Queen (3,5p)
Nothing Personal (3,0p)
Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (4,0p)
Dogtooth (4,5p)
The Eclipse (2,0p)
Accident (3,5p)
Dream Home (3,0p)
Symbol (4,0p)
Mother (5,0p)
Ondine (3,0p)
Mr. Nobody (4,5p)

Nimi: Summer Wars (Samâ wôzu)
Ohjaaja: Mamoru Hosoda
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Japani
Juonesta lyhyesti: Teinipoika lähtee ystävättärensä sukujuhliin, mutta joutuu pelastamaan ainakin koko Japanin, kun paha voima ottaa maailmanlaajuisen virtuaalitodellisuuden haltuunsa.

Nyt kun Satoshi Kon on kuollut, tarvitsen todisteita siitä, ettei anime genrenä ole mennyt hautaan hänen mukanaan. Jotkut opastivat minua Mamoru Hosodan puoleen, mutta hänen kahden täyspitkän ohjauksensa perusteella en ole kovinkaan vakuuttunut. Hieman WarGamesia muistuttavasta Summer Warsista geneerisemmäksi anime ei voi juurikaan enää mennä, sillä se on ennalta-arvattavalla tarinakaarella ja falskilla sentimentaalisuudella kuorrutettuna äärimmäisen ärsyttävä esimerkki riskejä kaihtavasta kerronnasta. Ja siinä missä Kon (ja jossain määrin Ghibli-studio) pyrki irtaantumaan animen visuaalisista vakioista, tämä kaveri suorastaan piehtaroi niissä, alleviivaten jatkuvasti stereotyyppihahmojen tunteita övereillä pilanaamoilla. Turhauttavaa tämä on siksikin, että toisaalta melkein puolet elokuvasta sijoittuu, erityisesti loppua kohden, hämmästyttävän komeaan virtuaalimaailmaan, jonka pilviteknologia ja botnet-vastine ovat ulkoasultaan ja toiminnaltaan hyvin mallinnettuja, vaikka suurin osa tekniikasta toki onkin täyttä höpöhöpöä. Muutamiin kuviin on käytetty varmasti mahdottoman paljon aikaa ja rahaa. Jokainen hetki, jona katsoja tempaistaan ulos tästä yksityiskohtaisesta, maanisesta hypertodellisuudesta seuraamaan jälleen mitäänsanomattomia ihmiskohtaloita, on isku naamaan – siitäkin huolimatta, että maailmoja yritetään huomattavalla vaivalla sitoa toisiinsa. Ehkä ongelma on siinä, että tämä on puhdasta tiedettä vailla pienintäkään magian hitusta.

Sanomatta lopulta mitään sen kummempaa suuresti suitsuttamistaan perhearvoista, yhteiskunnan ylläpitämisestä tai anteeksiannosta, Summer Wars onnistuu samanaikasesti sekä menemään naurettavuuksiin että uppoamaan melodramaattisuuden suohon. Se, että tämä elokuva valittiin melko kovatasoisen Finnkino-kilpailun voittajaksi, kertonee lähinnä siitä, että anime on Suomessa sen verran kovassa huudossa, ettei se tarvitse menestyäkseen innovaatiota, hyvää käsikirjoitusta tai omaperäisyyttä.

ra2010-1

Nimi: Tyttö, pyssy ja nuudelipuoti (San qiang pai an jing qi)

Ohjaaja: Zhang Yimou
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Kiina
Juoni: Kaikki juonittelevat toisiaan vastaan rahan, vallan ja ehkä myös rakkauden takia.Kiinalaisen arthouse-ohjaaja Zhang Yimoun kevyempää tuotantoa edustava kieroilu on melko tarkka remake Coenin veljesten onnistuneesta Blood Simplesta. Nykypäivän Texasin sijasta näyttämönä toimii epämääräisen aikakauden (mahdollisesti 1400-luvun) Kiina, mutta ihmisten perusongelmia ovat yhä ahneus ja typeryys. Noirinomainen juoni viihdyttää mutkillaan, vaikka ne osaisikin jo ulkoa, eikä ympäristön vaihtaminen ole tehnyt kuvioille mitään pahaa. Elokuvan oleellisin näyttelijä Honglei Sun ei onneksi yritäkään toistaa M. Emmet Walshin unohtumatonta yksityisetsiväkonnaa, vaan ihastuttaa ja kauhistuttaa lähes yhtä tehokkaasti zeniläisen tyynenä korruptoituneena poliisina. Yllättävämpää tietysti olisi nähdä aasialainen näkemys jostakin huomattavasti sovinnaisemmasta ja valjummasta Hollywood-elokuvasta, mutta mielenkiintoinen kulttuuriekskursio tämäkin. Mutta Blood Simplen viimeiset dialoginpätkät ovat loistavuudessaan sitä luokkaa, että niiden pieni muuttaminen tässä tuntuu jokseenkin oudolta (tai sitten kyse on huonosta suomennoksesta): sen takia elokuvien keskinäisessä vertailussa Coenit vetävät hieman pidemmän korren – ja myös siksi, että he tekivät tämän ensin, tietysti.

Nimi: Dharma Guns
Ohjaaja: François-Jacques Ossang
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Ranska
Juoni: Vesihiihto-onnettomuudesta toipuva mies matkustaa mystiselle suljetulle saarelle ja joutuu osaksi sen kokeita.

Lovecraftia ja Lynchia kanavoiva F. J. Ossang luottaa lähinnä yksittäisten houreenomaisten kuvien voimaan elokuvassa, joka lähestulkoon oikeuttaa huutelut ”tekotaiteellisuudesta”. Ei se sitä ole, vaan Ossangin aito, sirpaloitunut visio, painajaismatka, joka on taidetta siinä missä kaikki muukin, mutta tarinan keinotekoinen kierouttaminen ja pöljä dialogi vähentää sen vahvojen kuvien tehoa niin, että käsissä on oikea ongelma: tätä on aivan liian vaikea ottaa vakavasti. Se tuskin oli hänen tarkoituksensa. Jotakin taiteilijan epäonnistumisesta kertoo myös se, että ilman lopun hävyttömän huonoa selitystä tapahtumille, tarinalla olisi ollut enemmän arvoa – ja pienellä mielikuvituksen venyttämisellä myös järkeä. Tämä saattaa olla näkemisen arvoinen, jos pystyt sulkemaan tapahtumat mielestäsi ja seuraamaan vain valon, varjon, rakenteiden ja asetelmien hypnoottista virtaa.

Nimi: (untitled)
Ohjaaja: Jonathan Parker
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Juoni: New Yorkin modernin taiteen piireissä koetaan vastoinkäymisiä ja nousuja.

Parkerin komedia irvailee onnistuneesti nykytaiteen koukeroille menemättä kertaakaan rajan yli puhtaaksi ilkeilyksi. Sympaattiset henkilöt, hillittömät taideteokset ja viihdyttävä dialogi peittävät alleen sen, että (untitled) on aika perinteiseen tyyliin kuvattu perinteinen komedia perinteisellä loppuratkaisulla, vaikka olisi ollut syytä olettaa, että avantgarde-suuntausta käsittelevässä elokuvassa olisi myös jotain avantgardea. Pelkästään ulkopuolelle naureskelu ja kameran toiselle puolelle kätkeytyminen on aina vähän vaarallista.

ra2010-2

Nimi: The Illusionist (L’illusioniste)
Ohjaaja: Sylvain Chomet
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Ranska
Juoni: Ikääntynyt ranskalaistaikuri matkustaa ärhäkän pupunsa kanssa Skotlantiin ja saa nuoren siivoojatytön matkaansa.

Sylvain Chomet’n esikoisohjaus, Les Triplettes de Belleville vakuutti upean ja kekseliään piirrosjälkensä lisäksi moniulotteisella tarinalla, mihin miehen uusin ei pyrikään. Tämä johtuu siitä, että käsikirjoitus ei ole hänen vaan alun perin Jacques Tatin, mikä näkyy suoraviivaisuuden lisäksi ajoittaisessa slapstick-huumorissa. Edeltäjäänsä vähempiarvoiseksi The Illusionist ei silti jää: se on Tatin käsikirjoitukseksi yllättävänkin synkkä elegia päättyvälle aikakaudelle ja viihdekentän peruuttamattomalle muutokselle. Vähäeleisten hahmojen vastapainoksi Chomet ylittää itsensä visuaalisesti ja vaikka silmänkääntötempuilla leikkimisestä olisi saanut vääntää vieläkin monipuolisempia kikkoja, nykyanimaation taikurin yksityiskohtaisessa maailmassa riittää ihmeteltävää ja ihailtavaa.

Nimi: The Temptation of St. Tony (Püha Tõnu kiusamine)
Ohjaaja: Veiko Õunpuu
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Viro
Juoni: Tõnu (Taavi Eelmaa) rientää isänsä kuoleman jälkeen absurdista tilanteesta toiseen kieroutuneessa nykypäivän Virossa.

Danten Jumalaisen näytelmän houreisilla laitamailla harhaileva lopunaikojen satu? Keski-ikäisen virolaismiehen eksistentialistinen kriisi rapistuvassa maailmassa? Julma, muinainen kannibalistinen salaliitto? Mikä tahansa tulkintasi Veiko Õunpuun surrealistis-traagisesta painajaismaailmasta onkin, sen karistaminen mielestä saattaa osoittautua hankalaksi tehtäväksi. ”Béla Tarr on acid” -henkiset kuvat Viron rappeutuneista lähiöistä ja alastomista metsistä kertovat koruttomasti, mutta absurdilla huumorilla höystettyinä Tõnun epätoivoisesta toiviomatkasta, kun ihmiskunta hänen ympärillään vajoaa hetki hetkeltä pahempaan hulluuteen. Vaikka Õunpuun maailmassa merkitykset ovat lähes tyystin kadonneet ja sen huomaa tarinan unenomaisuutena, tässä kaikessa on kuitenkin huomattavasti enemmän järkeä ja sydäntä kuin vaikkapa Ossangin itsetarkoituksellisen oudossa Dharma Gunsissa. Puhumattakaan tyydyttävästä loppuratkaisusta. Lukuisilta mestareilta vaikutteita ottanut Õunpuu on piirtänyt joka tapauksessa vahvoin viivoin henkilökohtaisen ahdistuksensa kuvajaisen, joka ansaitsee paikkansa itäeurooppalaisen elokuvan helmien joukossa.

Nimi: Rubber
Ohjaaja: Quentin Dupieux
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Ranska
Juoni: Elävä autonrengas kiitää aavikolla ja tuhoaa kaiken tielleen tulevan elottoman ja elollisen.

Melko yhdentekevää musiikkia tehtaillut Quentin ”Mr. Oizo” Dupieux teki sitten elokuvan kaikkea vihaavasta, telepaat… psykokineettisillä voimilla varustetusta autonrenkaasta. Miksipäs ei. Koska päiden räjäyttelyyn kyllästyy melko nopeasti, Rubber on myös metaelokuva, jossa katsojaryhmä on kiikutettu autiomaan laidalle tiirailemaan tapahtumia kiikareilla ja ainakin yksi hahmoista tietää olevansa elokuvassa. Seuraa joitakin huomioita käsikirjoituksen kohtalonomaisuudesta, katsojien merkityksestä ja elokuvamaailman epätodellisuudesta. Homman täysin överi päättömyys (lousy pun intended) on ihan hauskaa ja käänteiden arvaamattomuus piristää aina, mutta Dupieux kuluttaa kaikki patinsa nopeasti eikä käytä läheskään kaikkea aikaansa hyödyksi. Konseptinsa takia elokuvan voisi luokitella vaikka kategoriaan ”unohtumatonta keskinkertaisuutta”. Vaikka Rubberia ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa älykkääksi metaelokuvaksi (sen oletetut ”pointit” suorastaan runnotaan kalloon), hauskimmasta päästä se on, Kaufmanin tuotosten ja Winterbottomin Tristam Shandyn rinnalla. Pelkän juonitiivistelmän perusteella sitä ei kannata sivuuttaa, sillä Rubber ei lopulta ole kuitenkaan elokuva tappaja-autonrenkaasta. Mutta ei se ole elokuva oikein mistään muustakaan.

Nimi: How I Ended This Summer (Kak ya provyol etim letom)
Ohjaaja: Alexei Popogrebsky
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Venäjä
Juoni: Jäämeren rannoilla mittaustyötä tekevät miehet ajautuvat törmäyskurssille, kun nuorempi heistä saa poikkeuksellisen radioviestin.

Popogrebskyn henkilövetoisen draaman näyttämönä ovat hyytävät, elämiseen lähes kelvottomat olosuhteet, jotka kertovat karua tarinaa ihmisten muuttumisesta äärirajoilla. Vaikka herzogilaisissa ajatusmaailmoissa liikkuva elokuva vajoaakin puolen välin jälkeen jokseenkin panoksettomaksi kissa ja hiiri -leikiksi, Popogrebskyn ohjaus ja Pavel Kostomarovin kuvaus vangitsevat aina hyvin How I Ended This Summerin kolmannen päähenkilön, pahan kaiken takana: Jäämeren rantojen piinaavan yksinäisyyden, etäisyydet ja armottoman ympäristön. Ja tietysti koko elokuva on katsaus paikkaan, jonka harva meistä saattaa päästä näkemään.

Nimi: Farewell (L’affaire Farewell)
Ohjaaja: Christian Carion
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Ranska
Juoni: Hallitukseensa luoton menettänyt neuvostoliittolainen virkamies (Emir Kusturica) toimittaa Ranskan salaiselle palvelulle kriittisiä tietoja kylmän sodan aikaan.

Valitettavan tyypillisen vakoojajännärin kohokohtia ovat kylmän sodan ajan Moskovan painostavan ilmapiirin kuvaaminen sekä Emir Kusturican roolisuoritus, mutta Carionin ohjaus on outo sekasotku painavaa (ja epäilemättä monien mielestä kuivaa) asiaa, tunteiden paloa, lievästi dramatisoitua historian oppituntia ja tyystin toiseen elokuvaan kuuluvia läheltä piti -tilanteita. Varsinkin lopun jännät hetket syövät pahasti pohjaa jonkinlaiselta yritykseltä kertoa ”tositarinaa” – ja ollakseen ”historia on voittajien”-mentaliteettia vastustava elokuva, Farewell maalaa jo melkein epäilyttävän ruusuisen kuvan epäreilujen suurvaltojen väliin jääneestä sankarillisesta Ranskasta. Ja joka tapauksessa The Lives of Others on monipuolisempi katsaus aiheeseen.

ra2010-3

Nimi: My Joy (Schastye moe)
Ohjaaja: Sergei Loznitsa
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Juoni: Venäjän maaseudulla tavaralastiaan kuljettava rekkakuski ajautuu aina vain syvemmälle vaikeuksiin.

Loznitsan nihilistinen matka Venäjän Karjalan julmaan arkeen on luultavasti kuin luotu niille, jotka ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että maailma on luonnostaan paha ja kohtalo pelkkä säälimätön tarinankertoja. Me muut saatamme kyllä sietää tätä inhorealistisesta otetta, mutta mitään miellyttävää tässä elokuvassa ei ole. Se on jotakuinkin verrattavissa auto-onnettomuuden jälkien seuraamiseen ja palkitsee vain, jos jälkikäteen jaksaa myhäillä kotinsa lämmössä kuinka paljon paremmin itsellä sentään menee. Minä en usko, että näin kylmällä taktiikalla voidaan luoda rehellistä taidetta, mutta My Joyn ansioita kuvauksen ja näyttelyn suhteen on vaikea kiistääkään. Erityisen hyvä on vanhan miehen kertoma nuoruudentarina seurauksineen. Se on vaikuttavampi kuin mitkään ympärillä tapahtuvat käänteet, jotka jättävät katsojan yhdeksi uhreista, emotionaalisesti tyhjäksi ja kylmäksi, vaeltamaan kohti loputonta pimeyttä.

Nimi: The Snow Queen (Lumekuninganna)
Ohjaaja: Marko Raat
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Viro
Juoni: Kuolemansairas nainen rakentaa itselleen jäätalon pitkittääkseen elämäänsä, mikä saa nuoren koulupojan kiinnostumaan hänestä.

H.C. Andersenin satuun löyhästi perustuva virolaiselokuva on kokemus, joka pakotti minutkin lämmittelemään kahvikupillisella näytöksen jälkeen. Se on yhden kikan elokuva, mutta tuo kikka toimii tarpeeksi hyvin. Jää on kaunista ja kamera löytää monia mielenkiintoisia vinkkeleitä lumikuningattaren talon kuvaamiseen. Romanssi on jokseenkin epätavallinen, perustuen sekin puhtaasti kylmiin asioihin: kuoleman ja vanhuuden pelkoon, yliluonnollisen viehätykseen ja mustasukkaiseen omistuksenhaluun. Ei hullumpaa, muttei välttämätöntä nähtävää, mikäli realistisen jääarkkitehtuurin kuvaus ei kuulosta tarpeeksi houkuttelevalta vetonaulalta.

Nimi: Nothing Personal
Ohjaaja: Urszula Antoniak
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Irlanti
Juoni: Päämäärättömänä vaelteleva hollantilaistyttö ajautuu leskimiehen farmille Irlannissa.

Tiedät tarinan: rikkinäisiä ihmisiä, jotka oppivat jotain toisistaan vaikeuksien kautta. Lähinnä kiinnostavaa Nothing Personalissa on se, että aika paljon jätetään kertomatta. Aukot eivät ole oleellisia pääjuonen kannalta, mutta jokainen täydentää ne omilla kokemuksillaan, menetyksillään ja voitoillaan. Se tekee kaikesta itse asiassa hyvinkin henkilökohtaista. Toinen juttu: tyttö tässä on jotenkin lumoava. Hän kantaa koko tarinaa, Rea vain seuraa, katsoo ja kuuntelee. Toivottavasti häntä tullaan näkemään jatkossakin valkokankaalla. Mitään muuta mielenkiintoista? Ei juurikaan.

Nimi: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (Loong Boonmee raleuk chat)
Ohjaaja: Apichatpong Weerasethakul
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Thaimaa
Juoni: Kuolemansairas Boonmee viettää viimeisiä päiviään Thaimaan maaseudulla ja kohtaa menneisyytensä.

Apichatpong ”Joe” Weeratsehakulin kirjoittama ja ohjaama, tänä vuonna Cannesissa Palme d’Orilla palkittu Uncle Boonmee oli helposti tämän vuoden R&A:n suurimpien ennakko-odotusten kohde. Voin myöntää, ettei Joe ole aiemmin uskomattomasta esteettisestä silmästään huolimatta lumonnut minua täysin elokuvillaan. Pääasiallinen syypää on luultavasti kulttuurien välinen kuilu, jonka tuntee vahvasti myös Uncle Boonmeen kohdalla. Tässä Joen maailma on luultavasti helpoimmin lähestyttävissä mitä tarinaan tulee, mutta tuon tarinan arvostaminen vaatii vieläkin kiinnostusta, tai ainakin arvostusta, buddhalaisuutta ja Thaimaan luonnonuskomuksia kohtaan – eivätkä hänen eleettömät hahmonsa ja hidas kerrontansa voi mitenkään miellyttää kaikkia, vaikka unenomaiset hetket herättävät varmasti paikoitellen jonkinlaista ihailua kenessä tahansa. Uncle Boonmee vangitsee tyylikkäästi kuviksi kuolevan miehen viimeiset päivät, joina todellisuus ja henkimaailma sulautuvat toisiinsa, mutta niiden todellisen merkityksellisyyden löytäminen vaatii aikaa ja vaivaa. Sitä Weeratsehakul luultavasti tahtoo, sillä asia on hänen kansalleen painava.

ra2010-4

Nimi: Dogtooth (Kynodontas)
Ohjaaja: Giorgos Lanthimos
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Kreikka
Juoni: Varakkaat vanhemmat tekevät karmivaa sosiaalipsykologista koetta lapsillaan.

Lähes rajattoman luova, monien festivaalien suosikki Dogtooth oli epäilemättä myös R&A:nkin kohokohtia. Lanthimos hämmentää kenet tahansa siirtymällä vaivatta hauskasta häiriintyneeseen kertaakaan iskemättä silmää tai vajoamatta yksioikoiseen yhteiskuntakritiikkiin. Siinä missä joku muu saattaisi vieraannuttaa katsojansa tällä taktiikalla, hän onnistuu juonimaan meidät yhä syvemmälle pieneen, poikkeukselliseen maailmaansa. Perheen perversiot ovat yksinkertaisesti niin kekseliäitä, että niistä haluaa tietää aina vain lisää vaikka kuinka ällöttäisi. Dogtooth ei kritisoi, moralisoi, palkitse tai rankaise. Sen kamera on pelkkä hiljainen vieras, salakuuntelija suljetussa pihassa. Kaikki tapahtumat seuraavat loogisesti toisiaan ja tragedia on rakentunut jo kauan ennen kuin me pääsemme näkemään vilauksen siitä. Voiko sen perusteella edes tuomita? Kysymyksiä Dogtooth kyllä herättää, eikä onneksi yritäkään tarjota vastauksia, mutta jotakin Lanthimos sentään haluaa sanoa sivulauseessa: lopullisen muutoksen käynnistävät taloon salakuljetetut elokuvat.

Nimi: The Eclipse
Ohjaaja: Conor McPherson
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Irlanti
Juoni: Leskimies (Ciaran Hinds) alkaa nähdä kaameita näkyjä samalla, kun hänen kotikylässään järjestetään kirjailijakokous, johon ottaa osaa tunnettu kauhukirjailija Lena (Iben Hjejle).

Jossain kummallisella alueella säikyttelykauhun ja rakkaushömpän välimailla pyörivä The Eclipse ei toimi oikein mitenkään päin. Ehkä sen olemassaolon oikeuttaa se, että ne satunnaiset pelotteluhetket hätkäyttävät – sitten voi miettiä, mistä vanhemmasta leffasta ne olivatkaan peräisin. Ja jos näissä lukemattomissa kummituselokuvissa on olemassakin tasan kolme mahdollista syytä riivaamiselle, tässä käytetään niistä kaksi. Kai se oli se idea, jonka turvin tällekin näytettiin vihreää valoa. Voiko olla mahdollista, että tämä kauhugenren alalaji on viimeksi tuottanut jotakin uutta melkein kymmenen vuotta sitten, kun Japanista tuli Kiyoshi Kurosawan ohjaama Kairo? Kaikki sen jälkeen on jäänyt leijumaan keskinkertaisuuden limboon, valittamaan vaimeasti ja kalistelemaan kahleitaan.

Nimi: Accident (Yi ngoi)
Ohjaaja: Pou-Soi Cheang
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Hongkong
Juoni: Onnettomuuksiksi naamioitu murhia tehtaileva tiimi alkaa epäillä joutuvansa samanlaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Hongkongilaisen indie-studio Milkywayn rikostrilleri on arvostettavan kekseliäs, vaikka välillä uhkaakin lipsua epätodennäköisyydessään koomisuuden puolelle. Muutamiin äärettömän onnekkaisiin (tai epäonnisiin) sattumiin nojaava juoni toimii kuitenkin muuten erittäin hyvin tuomalla peliin jatkuvasti uusia käänteitä. ”Tavanomaisen uhka” Hongkongin lasitornikanjoneissa välittyy hyvin ja herättää vainoharhaisuutta paitsi koneistoonsa vangiksi jääneessä rikollisnerossa, myös katsojassa, joka alkaa nähdä tapahtumissa enemmän mutkikkuutta ja laatua kuin mitä niissä todella on.

Nimi: Dream Home (Wai dor lei ah yut ho)
Ohjaaja: Ho-Cheung Pang
Valmistusvuosi: 2010
Valmistusmaa: Hongkong
Juoni: Unelmakodistaan pilvenpiirtäjässä haaveileva nainen (Josie Ho) ryhtyy rankkoihin otteisiin saadakseen asuntonsa.

Alastomien nuorten silpomisen, hakkaamisen ja listimisen sekä hyvin pitkälti kaikkien mahdollisten pyhien arvojen loukkaamisen ohella Dream Home yrittää olla yhteiskuntakriittinen, mikä pakottaa kysymään: kuinka paljon Hongkongin mielettömäksi yltyneen asuntotilanteen syistä, seurauksista ja vääryyksistä jää lopulta katsojan mieleen, jos kohdeyleisö haluaa nähdä vain sen repeilyttävän splätterinsä? Onko se kuitenkin parempi kuin näyttää vain tyhjää väkivaltaa, jonkinlainen oikeutus viihdyttää verellä ja suolenpätkillä? Vai sotkeeko tuo mukatärkeä taustatarina hilpeän verikekkerin rytmityksen? Dream Home jää roikkumaan näiden kysymysten välille.

Nimi: Symbol (Shinboru)
Ohjaaja: Hitoshi Matsumoto
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Japani
Juoni: Meksikossa epäonninen vapaapainija perheineen valmistautuu otteluun samalla, kun japanilaismies (Hitoshi Matsumoto) löytää itsensä mystisestä huoneesta, josta pakeneminen osoittautuu haasteelliseksi.

Kolme vuotta aikaisemmin Hitoshi Matsumoton Dai Nihonjinin näytöksessä istui suu auki salillinen ihmisiä, jotka olivat vielä hieman aiemmin kuvitelleet nähneensä kaiken, mitä elokuvanarratiivi voi tarjota. Perustavanlaatuiset kysymykset nousivat mieleen – niistä päällimmäisenä varmaankin ”mitä helvettiä minä juuri nyt katson?” Harva ohjaaja pystyy yllättämään ihmistä tällä tavalla kahta kertaa, ja sen täytyy olla kirous luovallekin mielelle. Mutta Matsumoto tietää mitä tekee: Dai Nihonjinin nähneitä Symbol ei juurikaan enää kummastuta, mutta sen sijaan siinä on ihan oikea tarina, joka alkaa piereskelevistä enkelipatsaista ja päättyy häikäisevään, ylimaalliseen matkaan maailmankaikkeuden salaisen koneiston ytimeen. Kuvittele Dude, Where’s My Car, joka muuntautuu luontevasti Avaruusseikkailu 2001:ksi. Siinä välissä se on lähinnä japanilaisen televisiokilpailun muottiin tehty Cube, mikä on juuri niin hauskaa kuin miltä se kuulostaa. Hulluuden ja nerouden raja on harvoin näin häilyvä.

ra2010-5

Nimi: Mother (Madeo)
Ohjaaja: Joon-ho Bong
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Etelä-Korea
Juoni: Äiti (Hye-ja Kim) ryhtyy puolustamaan murhasta syytettyä poikaansa ja etsimään totuutta.

Bong on muutamien muiden nimien ohella korealaisen elokuvan tärkeimpiä ohjaajia. Esimerkikkinä mainittakoon jo pelkästään The Host, jossa on enemmän innovaatiota kuin kaikissa jenkkien viime vuosikymmenen hirviöelokuvissa yhteensä. Finnkino-kilpailuehdokas Mother on rikosasetelmassaan ja tulkinnanvaraisuudessaan kuitenkin lähempänä miehen toista ohjausta, Memories of Murderia, jonka synkkä, maaseutuinen tunnelma vakuuttaa tässäkin. Melko säälimätön Mother saattaa kuitenkin olla Bongin paras ohjaustyö eikä vähiten siksi, että kuljettuaan pitkään varsin ennalta-arvattavaa määränpäätä kohti, elokuva kääntyy yllättävään suuntaan tavalla, jollaista käyttäisivät ehkä vain Coenit. Joka hetki, itse asiassa jokainen repliikki ja ilme, tämän jälkeen on riipaisevaa elokuvataidetta parhaimmillaan. Finnkino-kategorian ehdokkaista Mother on se, jonka olisin eniten toivonut pääsevän valtakunnalliseen levitykseen.

Nimi: Ondine
Ohjaaja: Neil Jordan
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Irlanti
Juoni: Kalastaja (Colin Farrell) löytää verkostaan tytön (Alicja Bachdela), joka saattaa olla irlantilaistarujen merenneito.

Neil Jordanin Ondine on myyttejä ja arkea sekoittava rakkauskertomus, joka ei lopulta kiinnostavasta konseptistaan huolimatta ole kovinkaan myyttinen saati romanttinen. Jordan osaa kertoa hyvän tarinan vaikka silmät kiinni, mutta hukkaa Colin Farrellin lahjakkuuden ja luottaa aivan liikaa ärsyttävän tyypillisen, nasevuuksia laukovan pikkutytön (joka on vieläpä pyörätuolissa, että varmasti sympatiapistemittari räjähtäisi!) valloittavuuteen. Tämän kaiken voi antaa oikeastaan anteeksi siksi, että Ondine tarjoaa kuitenkin Christopher Doylen kuvaamat häikäisevät Irlannin kylät ja maisemat, mutta toisaalta: mitä muutakaan voi odottaa, jos kuvaaja on Christopher Doyle? Olisi vaatinut lähinnä hämmästyttävää taitoa sotkea nuo kuvat katselukelvottomiksi. Kaikki muu on pikkukivaa treffileffaa.

ra2010-6

Nimi: Mr. Nobody
Ohjaaja: Jaco Van Dormael
Valmistusvuosi: 2009
Valmistusmaa: Belgia
Juoni: Nemo Nobody (Jared Leto) pomppii useampien mahdollisten elämiensä ja tekemiensä valintojen välillä.

Rakkautta & Anarkiaa 2010 päättyi Jaco Van Dormaelin mainioon, monitasoiseen eksistentialistis-metafyysisveikeään Mr. Nobodyyn, joka tuo mieleen Kurt Vonnegutin absurdimmat työt. Varsinkin tietynlaista logiikkaa noudattava vapaa pomppinen rinnakkaismaailmoissa tuo mieleen Teurastamo 5:n tai Ajanjäristyksen. Muuten asiallisena pysyvä elokuva sisältää jonkin verran pöhköjä, umpikuluneita tieteellisiä kliseitä kuten perhosvaikutuksen ja entropian puhkiselittämisen, mutta toisaalta se ei ota näissä tilanteissa itseään ikinä liian vakavasti. Tahatonta koomisuutta Van Dormaelin kirjoituksesta löytyy vain elokuvan keskivaiheilla, kun teinien palava rakkaus kirvoittaa nuorten näyttelijöiden huulilta joitakin todella puisevia repliikkejä.

Sekä visuaalisuudeltaan että rakenteeltaan Mr. Nobody on taatusti nannaa kaikille, jotka haluavat laajentaa tajuntaansa elokuvien unenomaisuuden suhteen: siirtymiä ajasta, paikasta ja tilanteesta toiseen on niin paljon ja ne ovat niin kekseliäitä, ettei yksi katselukerta riitä mitenkään kokonaisuuden hahmoittamiseen – puhumattakaan itse tarinan eri kerroksista. Vaikka Van Dormael lopussa tarjoaakin jokseenkin tyydyttävän selityksen, jolla eri maailmat voi niputtaa yhteen, vaihtoehtoisia tulkintatapoja riittää lukematon määrä. Pikaisesti miettien erillisiä todellisuuksia taitaa olla ainakin yhdeksän – sama määrä kuin supersäieteorian esittämiä ulottuvuuksia aikaa lukuunottamatta, muuten – ja jokaisessa näissä on vähintään yksi kohtaus, jossa Nemo voisi hallusinoida kaikki muut. Eri välineitä tähän on loputtomasti: unia, muistoja, elokuvia, kirjoitettuja tarinoita, haarautuvia polkuja, tieteisesitelmiä, kuolemia, onnettomuuksia… Tämän monipuolisuuden takia yli kahden tunnin kesto ei turruta, eikä Van Dormael ikinä pysy yhdessä todellisuudessa niin kauaa, että siihen ehtisi kyllästyä. Mr. Nobody on sympaattinen, nokkela ja ennen kaikkea puhtaasti elokuvallinen kokemus, joka tuo hyvällä tavalla mieleen ainakin Eternal Sunshine of the Spotless Mindin ja muut genrensä klassikot.

Toni Saarinen

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.