Dante’s Peak

90-luvun loppu oli katastrofi-elokuvien uuden tulemisen aikaa, jota voitiin tietyllä mielellä sanoa jopa katastrofielokuvien kultaiseksi ajaksi. 1996 valmistui kaikkien tuntema Independence Day ja vuonna 1997 valmistui kaksi tulivuoresta kertovaa katastrofielokuvaa: Mick Jacksonin Volcano, sekä Roger Donaldsonin Dante’s Peak, jota on televisiosta nähty varmaan jo ainakin sata kertaa. Tämä arvostelu koskettaa Donaldsonin tulivuorisekoilua, vaikka periaatteessa Dante’s Peakin arvostelu olisi helppo arvostella samaan tapaan yhdessä Volcanon kanssa. Toisaalta onhan Volcanon tulivuori keskellä Los Angelesia, kun taas Dante’s Peakissa tulivuorta vastaan kamppaillaan hieman normaaleimmissa olosuhteissa. Kun päärooleihin pestattiin vielä Bondeilla näkyvämmäksi itsensä tehnyt Pierce Brosnan, sekä Terminatoreista tuttu Linda Hamilton, oli elokuvan näyttelijäkaarti ainakin paperilla kunnossa.

Valitettavasti Dante’s Peakin juoni ei ollut, sillä Leslie Bohemin tarina heittää katsoja-poloisen keskelle aivokuollutta pikkukaupunkia, jossa ihmiset käyttäytyvät älyttömän tyhmästi. Jotain inspiraationallista piristystä elokuvalle tuo se, että jylhä tulivuori tuhoaa elokuvassa vuoden toiseksi parhaimman paikan elää Amerikassa, mutta siinä oikeastaan koko elokuvallinen anti sitten onkin. Brosnanin hahmon elämäänkin yritetään tunkea vanhan hoidon haamua, mutta kyllä muutamalla kahvikupposella Brosnaninkin sydän alkaa sykkimään Hamiltonin näyttelemälle sinkkuäidille. Kun siinä sivussa pelastetaan tottakai koira ja mennään mummoa hakemaan happojärven kera vuoren rinteeltä, on oikeasti jo aika puhaltaa syvään.

Toisaalta on elokuvassa jotain ihan katsomisen arvoista: Brosnanin ja Hamiltonin hahmot pitävät yllättäen jalat maassa ja mitään ihmepelastumisia avaruusalusten muodossa ei nähdä. Myös elokuvan erikoistehosteet ilahduttavat ainakin meikäläisen nostamaan varovasti peukun pystyyn ja elokuvasta huokuu läpi yllätyksellinen yrittämisen puute. Donaldson onkin onnistunut tekemään Dante’s Peakin näyttämään normaalilta elokuvalta, kun kyseessä on oikeasti selkeä putkilojuoksu aikaa vastaan. Kun elokuvan lievä nilkkikin (Charles Hallahan) myöntää olleensa väärässä, on elokuvalla selkeästi ihmisläheistä potentiaalia. Tämä johtaa siihen, että vaikka tietääkin katsovansa PG-13-elokuvaa, voi todeta sen tekevän suhteellisen neutraalilla naamalla, sillä Dante’s Peak on tasapaksua hiilidioksidin ähkimistä vuorella, jolla ei normaalisti tapahdu mitään. Katsojalle Donaldsonin elokuva on nopea puolitoistatuntinen, jonka jälkeen voi suhteellisen hyvillä mielin mennä nukkumaan ja herätä aamulla virkeänä, elokuvan unohtaneena.