Showgirls

Paul Verhoeven on kummallinen mies. Tuo Hollannin lahja elokuvateollisuudelle on lähes koko uransa, tai ainakin Hollywood-aikakautensa,  yrittänyt rikkoa puritaanien tabuja ja ylipäätään yrittänyt syöttää amerikkalaisille hieman eurooppalaista elokuvanäkemystä suoraviivaisella ja konstailemattomalla tyylillään. Kukapa voisi unohtaa Robocopin lähes sairaan mustan huumorin ja ylettömän väkivallan tai Basic Instinctin kuuluisan “bulgaarialaisen” kolmion? Verhoeven ei ole ikinä tehnyt kompromisseja elokuvissaan, ja tällä samalla linjalla mies on lähtenyt Basicin innoittamalla seksi-linjalla Vegasin tanssityttöjen värikkääseen maailmaan rintavarustukset heiluen.

Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuukin sen lähes naurettavuuteen asti liioiteltu alastomuus. Itseäni, eikä varmasti monta muutakaan eurooppalaista katsojaa tämä haittaa,  mutta kun jo Basic kulki siinä alastomuuden hyväksymisen rajamaastossa niin nyt lyötiin niin paljon löylyä kiukaalle, että liioiteltu näyttäminen ei enää toiminutkaan halutulla tavalla. Verhoevenilla on kyky lyödä tietyt tabut niin yli äyräidensä, että katsoja kyllä tajuaa milloin ollaan menty totisuuden toiselle puolelle, mutta toisin kuin väkivallassa, alastomuudessa liiallisuus liitetään lähes aina aikuisviihteeseen. Tämä asia ei taas käy yhtään yhteen elokuvateattereissa näytettävään valtavirtaviihteeseen, ja Showgirls todellakin pisti normit uusiksi. Elokuva nimittäin leimattiin heti korkeimmalla ikäluokituksella NC-17, ja stuodiot olivat helisemässä.

Elokuvan keskiössä olevan Nomi Malonen tarina on kuitenkin ajoittain niin mielenkiintoinen, että sitä seuraamalla elokuvasta saa kyllä muutakin irti kuin tissejä. Huumeiden ja väkivallan täyttämä menneisyys ajaa Nomin Las Vegasin strippiklubeille, ja kuin onnen kaupalla nainen pääsee koe-esiintymään “oikeaan” tanssinäytökseen,  huomatakseen vain, että tissit ne sielläkin heiluvat. Vegasin kasinoilla pyörivät tanssiesitykset kun ovat sitä samaa strippausta kuin klubeillakin, mutta isommalle yleisölle ja korkeammalla hinnalla “taiteen” nimissä. Tarina yrittää opettaa showbisneksen raadollisuuden ja brutaalisuuden katsojalle täysin häpeilemättä kovalla kielenkäytöllä ja alleviivatulla alastomuudella. Vähemmälläkin tissimäärällä tämä varmasti tulisi selväksi, mutta kuten jo aikaisemmin totesin, Verhoeven ei tee kompromisseja kun on saanut vision päähänsä.

Elokuvan isoimmaksi kompastuskiveksi muodostuu kuitenkin Elizabeth Berkleyn tulkinta Nomista. Nainen on ajoittain niin ärsyttävän äkkipikainen, että tekisi mieli heittää jotain terävää ja kovaa kohti ruutua. Mielenkiintoiseksi Nomin roolista tekee kuitenkin  se, että hänen saappaisiinsa yritti aikoinaan niin Charlize Theron, Jenny McCarthy kuin Drew Barrymore. Luulen että kuka tahansa näistä olisi ollut parempi vaihtoehto. Onneksi tilannetta korjaa Nomin mentooria esittävä Gina Gershon, jonka suoritus Crystal Connorsina on ajoittain jopa herkullisen narsistinen. Tähänkin rooliin haki aikoinaan niin Sharon Stone, Madonna kuin Finola Hughes, mutta tässä tapauksessa Gina oli todellakin oikea valinta. Muita onnistuneita roolisuorituksia nähdään Dyynistä ja Twin Peaksista tutulta Kyle MacLachlanilta häpeilettömänä playboyna, sekä L.A Law:ssa heiluneelta Alan Rachinsilta sikailevana kasinon johtajana.

Tämä ei kuitenkaan pelasta tätä elokuvaa, sillä Showgirls on loppupeleissä kuitenkin vain häpeilemätön topless-show, jossa Berkley on 1/6 osaa elokuvasta kokonaan alasti. Elokuva voitti vuonna 1996 seitsemän RAZZIE-palkintoa ja on edelleen kaikkien aikojen eniten tuottanut NC-17 elokuva.