Mitäs me spartalaiset

Jason Friedberg ja Aaron Seltzer ehtivät vuonna 2008 paskoa toisenkin elokuvan. Ensimmäinen elokuva, Disaster Movie, löytyy IMDB:n bottom-listalta sijalta 26, eikä tämä toinenkaan rääpäisy, Mitäs me spartalaiset (Meet the Spartans) ole oikeastaan yhtään sen parempi. Niin, sanotaan nyt suoraan, että tästä turauksesta löytyy oikeastaan yksi  nauramisen arvoinen asia, joka on hienosti 300 elokuvasta oivallettu “Pit of Death”-vitsi. Muuten Friedbergin ja Seltzerin mielessä seikkailevat lähinnä nahkahousuiset miehet homo-läpissä, sekä erinäiset julkkis-parodiat Paris Hiltonista Britney Spearsiin ja American Idolsiin saakka. Tuloksena on hirvittävän tuskainen kasa huonoa elokuvaa, jota katsellessaan saa väännellä naamaansa lähinnä tuskasta.

Sanoin jo Disaster Movien arvostelussa, että elokuvassa ei ole mitään hyvää, eikä tässäkään elokuvassa ole oikeastaan yhtään mitään parempaa, ellei sitten aavistuksen parempia näyttelijänsuorituksia lasketa. Kuten Disaster Moviessa, myös Meet the Spartansissa ainoa oikea näyttelijä on Carmen Electra (joka on valitettavaa, mutta totta) ja elokuvan pääroolia vetävä Sean Maguire, joka vetää oman Leonidaksen roolinsa mukavasti vasemmalla kädellä silmät kiinni. Oman pienen lisänsä tuo Boratissa nähty Ken Davitian, mutta muuten elokuvan näyttelijät ovat suoraan sanoen perseestä. Toki elokuvassa vilahtelee ihan tuttujakin näyttelijöitä erinäisistä tv-sarjoista, mutta kyllä tässä tehdään semmoinen mahalasku ettei oikeastaan paremmasta väliä.

Meet the Spartans onkin Hollywoodin komediagenren oksettavimpia tulokkaita: puhdasta lietettä, jota levitetään videovuokraamojen pelloille vuodesta toiseen. Se on myös samalla valitettavan yleinen ja epäonnistunut yritys ratsastaa 80- ja 90-luvun kreisikomedioiden siivellä, eikä tälläisten komedioiden paikka ole välttämättä kuin South Parkissa tai Simpsoneissa. Meet the Spartans on malliesimerkki siitä, miten komedioita ei pitäisi enää tehdä. Muiden elokuvien, ilmiöiden ja pinkkiin pukeutuvien julkkiksien parodiointi on näköjään jo niin taakse jäänyttä elämää, että nyt pitäisi pitää jonkinlainen paussi. Oikeasti.