Dukes of Hazzard

Mitä tapahtuu kun yhdistetään country-muusikko Willie Nelson, lähinnä kohtalaisen huonoista komedioista tuttu Seann William Scott, MTV:stä julkisuuteen ponnahtanut kauhukakara Johnny Knoxville ja keskinkertaisena laulajana tunnettu hempukka Jessica Simpson? No, siitä syntyy elokuva, joka irvailee punaniskahuumorin avulla… ööh ei millekään ja jossa kaahataan autolla, sekä pelastetaan samalla pieni Hazzardin kyläpahanen Burt Reynoldsin näyttelemältä pahikselta. Tervetuloa Starsky & Hutchin käsikirjoittaneen John O’Brienin maailmaan, jonka vuonna 2005 visioi elokuvaksi asti Jay Chandrasekhar nimellä The Dukes of Hazzard.

Elokuvan juoni ei todellakaan päätä huimaa: aamutoimien aikana kyhätty juoni Duken suvusta Hazzardin alueella tuntuu vielä suhteellisen selväjärkiseltä, mutta loppujen lopuksi elokuvassa ei ole päätä tai edes sitä kuuluisaa häntää. Kaikki alkaa hillittömällä kaahauksella, jossa vihainen juntti-isä jahtaa elokuvan sankareita haulikolla. Tämän jälkeen serkukset (Knoxville ja Scott) juoksevat baariin, jossa Jessica Simpsonia ahdistellaan seksuaalisesti. Tämän seurauksena puhkeaa tappelu, jonka jälkeen miltei jokainen elokuvan hahmo on esitelty. Kun henkilöhahmot ovat tehty selviksi, esittelee Chandrasekhar katsojalle sarjan tyhmiä asioita, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa. Lähinnä viittaukset pikkutuhmiin juttuihin ja autolla kaahaukseen ovat sallittuja, jonka jälkeen kaahataan taas autolla ja romutetaan varmaankin parisenkymmentä poliisiautoa.

Elokuvan näyttelijät ovat kuin kopioita itsestään. Scott toistaa uransa roolit aina vuodesta 1999 vuoteen 2005 saakka näytellen samanlaista, verraten iloisen typerää hahmoa. Knoxville on puolestaan lähinnä oma itsensä, Reynolds nautiskelee elämästä ja kepeästä roolistaan ja elokuvan misu, Jessica Simpson, keikistelee koko rainan vähintäänkin sellaisissa vaatteissa, jossa rinnat pursuavat väkisinkin esiin. Toisaalta katsojalle on varsin selvää jo ennen elokuvaa, että mitä on odotettavissa, mutta jokin raja pitäisi vetää näille stereotypisille hahmoille ja tarinalle, jota viljellään turhan kovalla tahdilla.

Kaiken kaikkiaan Dukes of Hazzard on keskivertoa huonompi komedia: sen junttihuumori ei naurata, vaikkakin elokuvan hyväntuulisuus saa välillä pienen hymyn naamalle. Samalla Chandrasekharin elokuva on äärettömän epätasainen, miltei episodimainen, komedia, jossa runtataan peltiä oikein kunnolla ja välillä hassutellaan teinikomedian tapaan tyttöjen asuntolassa. Katsojasta tuntuukin väistämättä siltä, että elokuva olisi runtattu kasaan miltei puoliväkisin Knoxvillen häsätessä omiaan kuvauksissa ja sitten huokaistu helpotuksesta, kun lopputanssit tanssitaan Willie Nelsonin laulun tahdissa. Katsojankin olo on kuin vaisu “yiihaa” elokuvan jälkeen, eikä se ole minusta mikään ihme.