Ilo on kokonaan minun

Elokuvien teko, käsikirjoitus ja ohjaus on kaksinaamaista touhua. Jos tämän elokuvan, Ilo on kokonaan minun (Tout le plaisir est pour moi), ohjaajana ja/tai käsikirjoittajana olisi ollut mies, olisi tästäkin elokuvasta varmaan noussut melkoinen kohu ja leima, joka huutaisi sanaa sovinismi. Tai sitten ei, mutta omalla tavallaan Amelien jalanjäljillä tässä ollaan, kun Isabelle Brouén elokuvasta etsitään kadonnutta klitorista ja sitä kautta kadonnutta orgasmia nuoren naisen voimalla. Tästä on sitten saatu aikaan pirteän oloinen, hieman tekohauska ja teennäinen elokuva, jossa Marie Gillainin näyttelemä Louise pistää elämänsä sekaisin “puuttuvan” klitoriksen takia.

Elokuvan näyttelijät ovat totutusti hienoa ranskalaista tasoa, vaikka tietynlaista hosumista, häsäämistä ja yli-energistä menoa onkin tiedossa. Pääroolissa klitoriksensa kadottaneena häärää selvästi neuroottinen Marie Gillain, jonka hahmo kokeilee lähestulkoon kaikkea mahdollista saadakseen haluamansa tavoitteen. Siinä sivussa jutellaan naapurin homomiehen (Lionel Abelanski) kanssa, ihmetellään käsiin lahoavaa asuntoa, selvitellään äidin (Brigitte Roüan) ja iskän parisuhdekriisiä, loukataan kutsuilla konservatiivisia ihmisiä, valitetaan ongelmaa omia seksiongelmia potevalle siskolle (Garance Clavel) ja tietenkin vältellään parasta mahdollista poikaystävä-kandidaattia (Julien Boisselier).

Jonkinlainen tekopirteä draama tuollaisesta kohkaamisesta lopulta tulee: Gillainin näyttelemä Louise kokeileekin turhautumisessaan periaatteessa jo hyvän maun rajoja, mutta lopulta koko elokuva on jonkinlaista yliyrittämistä. Ohjaaja Broué on ilmeisesti yrittänyt tehdä elokuvasta hieman liian nokkelaa ja älykästä kokonaisuutta, jossa nuori nainen kapinoi sekä itseään, että ympäröivän maailman normeja vastaan. Tuloksena on jopa hieman turhauttava kokonaisuus, jossa elokuvan hahmot ovat melko hyvin mietittyjä kokonaisuuksia, mutta samalla niin raivostuttavan stereotyyppisiä ihmisiä, joilta tuntuu löytyvän vastaus jokaiseen elämän ongelmaan. Tämä raivostuttaa osin sekä katsojaa, että päähenkilö Louisea, jonka klitoriksen ongelmia ei ymmärrä gynekologi, saatika katsoja senkään enempää. Loppujen lopuksi elokuva on jopa niin teennäisen oloinen, ettei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin luu. Toisaalta voiko tältä ranskalaiselta kertakäyttöelokuvalta muutakaan odottaa, jossa mikään ei tunnu miltään?