Calibre 45

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään urallaan laskusuunnassa oleva näyttelijätär Milla Jovovich, aivan kuin Russell Crowelta näyttävä Angus Macfadyen, sekä kasa muita näyttelijöitä, joista kirkkaimpana nimenä voidaan pitää Stephen Dorffia? No, eipä juuri mitään muuta kuin ihan katsottava rikosdraama, jossa ollaan muka niin fiksuja, että ihan hirvittää. Tervetuloa Gary Lennonin ohjaaman, vuonna 2006 valmistuneen, Calibre 45:n (.45) pariin!

Calibre 45:n juoni ei ole itseasiassa hassumpi: taparikollispari Katin (Jovovich) ja Alin (Macfadyen) yhteinen taival on perin kummallinen, sillä kumpikin harrastaa laittomuuksia pitkin rosoisia katuja, mutta samalla omalla tavalla rakastaen toisiaan. Al tosin on juopotteleva, väkivaltainen ja mustasukkainen katujen gangsteri, joka pitää Katia välillä kuin kukkaa kämmenellä muistuttaen välillä siitä, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä. Jossain vaiheessa Al kuitenkin menee mustasukkaisuuksissaan askeleen liian pitkälle ja Kat huomaa olevansa elämänsä käännekohdassa, jossa Al pitäisi jättää tyylillä ja mielellään vielä jotenkin kostaen. Tästä seuraa jonkinasteinen rikosdraama, jossa pyöritään milloin kenenkin sängyssä ja punotaan juonia muun muassa Aisha Tylerin näyttelemän Lizin kanssa.

Elokuvan näyttelijät ovat pääosin keskinkertaisessa vedossa, sillä esimerkiksi Jovovichista on vaikea löytää tietynlaista karismaa ja säkenöintiä. Jovovich kyllä väläyttelee aika ajoin osaamistaan, mutta tunteella riehuvan Macfadyenin rinnalla tämä ex-malli näyttää lähinnä statistilta. Kun mukaan lasketaan vielä hieman päätään pyörittelevä ja eksyksissä oleva Dorff, melko huonosti koko elokuvaan sopiva Aisha Tyler, sekä juonikasta lesboa näyttelevä Sarah Strange, niin pullat eivät ole Lennonin uunissa kovinkaan hyvin paistumassa. On tietenkin ilahduttavaa nähdä, että mitään täyttä floppia ei nähdä, mutta koko näyttelijäkatras Macfadyenia lukuunottamatta kuvaa koko elokuvan yleisharmaata tilaa paremmin kuin osuvasti.

Lennon on kyennyt saamaan sataan ja yhteen minuuttiin paljon asiaa ja tapahtumia, joista katsojalle jää mieleen hieman levoton olo. Elokuvan tarinan rakennus alkaa hienosti ja verkkaisesti, mutta loppua kohti kiihtyvä tahti rikkoo jossain välissä koko elokuvan harmonian jättäen miltei puolihuolimattomasti tärkeimmät käänteet kertomatta. Tämä on sinällään sääli, sillä Lennonin elokuva ei ole missään nimessä huono, vaan paremminkin loppunsa osalta hutaistu tapaus. Se tulee esille varsinkin näyttelijöiden ohjaamisessa, tarinan viimeistelyssä, sekä siinä, ettei elokuvan tunnelma kanna loppuun saakka.