The Hurt Locker

Lähes kaikista sodista joihin amerikkalaiset ovat osallistuneet, on tietyn ajan päästä tehty elokuva jos toinenkin. Vietnam ja Korea olivat pitkään lähes ehtymättömiä ideasampoja, joista elokuvantekijät ammensivat mitä erikoisimpia ja samalla toisiaan toistavia elokuvia. Kun toinen maailmansotakin alkaa myös olla melko käsitelty, niin jo vuodesta 1982 elokuvia ohjannut Kathryn Bigelow ottaa tämän uusimman sodan, eli Irakin, käsittelyyn, mutta tarjoaakin normeista poiketen hieman erilaisen lähstymistavan amerikkalaisten taisteluun näkymätöntä vihollista vastaan.

Ohjaaja Bigelow on lähtenyt Mark Boalin tekemän tarinan kanssa poluille, jonne ei olla taivallettu näin onnistuneesti sitten -94 valmistuneen Blown Awayn, jossa Jeff Bridges purki pommeja enemmän ja vähemmän onnistuneesti Tommy Lee Jonesin jäljiltä. Irakin sodan suurimpina vitsauksina ovat olleet tienvarsille viritetyt yksinkertaiset, mutta pirulliset pommit, joita amerikkalaiset sotilaat eivät varmasti ottaneet  ihan niin tosissaan kuin olisi tarvinnut. Keskelle kaupunkia viritellyt pommit eivät varmasti tule ensimmäisenä mieleen kun aluetta valloitettiin ja “turvattiin”, mutta hyvin pian asia varmasti nousi tapetille. Irakin sota siis tarvitsi kipeästi osaavia ja kylmäpäisiä pomminpurkajia, ja Jeremy Rennerin esittämä William James on todellakin mies paikallaan.

Elokuva alkaa hieman hämmentävästi, kun alkuteksteissä vilahteleva Guy Pearce esiintyy pommiryhmän johtajana, mutta katsojan ei ole vaikeata arvata kuinka miehelle tulee lopulta käymään. Alku tarjoaa toisenkin hämmentävän, mutta samalla erittäin tervetulleen asian, nimittäin elokuvan teknisen toteutuksen. Ensimmäisen pommin räjähtäessä tehdään kerralla selväksi, että nyt ei leikitä hollywoodmaisilla palopommeilla, vaan räjähdykset ovat tehty niin aidonnäköisiksi kuin elokuvissa nyt mielekkäästi on mahdollista. Jos teatterista löytyy potkua, niin rintalasta ja keittiöastiastot saavat todellakin kyytiä, sillä subwoofer todellakin huutaa hoosiannaa. Samoin kuin erittäin upeasti kuvattu paineaalto hidastettuna tuo kaivattua realismia tapahtumiin.

Staff Sergeant William James: There’s enough bang in there to blow us all to Jesus. If I’m gonna die, I want to die comfortable.

Tekniseltä toteutukseltaan Hurt Locker edustaa siis todella huippua, mutta onneksi se on sitä myös näyttelijöiden ja tarinankin osalta. Jeremy Rennerin ajoittain liiankin kylmäpäinen esiintyminen pomminpurkajana on erittäin nautinnollista katsottavaa. Kun tarkemmin miettii, niin kyllähän nämä miehet ovat luontaisesti aivan sekopäitä, sillä kuka muuten vapaaehtoisesti menee purkamaan pommeja, jossa väärän johdon katkaiseminen lopettaa uran läiskäksi seinälle. Bigelow lähteekin loisteliaasti tutkimaan kersantti Jamesin motiiveja työhönsä, ja sitä sanatonta viestintää mitä sotilaat toisilleen vietittävät, kun oma ja kaverin henki on kyseessä. Kun elokuvan alussa pommiryhmä hieman karsastaa uutta purkajaa Jamesia, niin elokuvan edetessä luottamus ja ymmärrys uutta johtajaa vasten kasvavat aina veljellisiin mittoihin, ja niin elokuvan ja henkilöidenkin vedenjakajana toimii kohtaus erämaassa tarkka-ampujien mittelössä.

Colonel Reed: What’s the best way to go about disarming one of these things?
Staff Sergeant William James: The way you don’t die, sir.

Hurt Locker on yllättävän elämänmakuinen elokuva, joka ei loppupeleissä selitä mitään, vaan antaa katsojan itse päättää päähenkilöiden motiiveista, ja antaa erittäin inhimillisen näkemyksen Irakin sodasta ja sen vaaroista. Toki muutamat koukut ovat kopioita niistä tuhansista edellisistä sotaelokuvista, mutta Bigelown rytmitys ja Rennerin esitys nostavat tämän yhdeksi vuoden 2009 parhaista elokuvista.