Rajattu maa

Jokapäivä tuhannet ihmiset ylittävät Yhdysvaltojen rajan laittomasti haaveinaan päästä tähän “luvattuun” maahan elämään onnellisesti. Vain yksi asia on aina heidän tiellään: Yhdysvallat itse. Laittomista maahanmuuttajista on tehty varmasti useita elokuvia, mutta suurin osa niistä kulminoituu Meksikosta tulviviin köyhiin ja heidän perheisiinsä. Running Scared-elokuvalla itselleen nimeä tehnyt ohjaaja/käsikirjoittaja Wayne Kramer on lähtenyt elokuvallaan vähän laajemmille vesille, ja tuo loistavasti esille sen, että kaikki laittomat maahanmuuttajat eivät todellakaan ole meksikaaneja tai kiinalaisia. Kramer nivoo tarinassaan useita eri tarinoita yhteen, joista osa koskettaa toisiaan, mutta osa jää aivan omiksi pikkutarinoiksi isomman tarinan rinnalle. Aihe siis on kieltämättä ihan mielenkiintoinen, ja vielä mielenkiintoisemmaksi sen tekee pääosan esittäjät Harrison Ford ja Ray Liotta.

Täytyy näin aluksi todeta, että mielestäni Harrison Ford on erittäin eriskummallinen näyttelijä Hollywoodissa. Miehen edellinen elokuva jakoi varmasti enemmän mielipiteitä kuin Yhdysvaltain presidentin vaalit, mutta ainakaan omasta mielestäni neljäs Indy ei ollut läheskään niin huono kuin eräät antoivat pahimmillaan ymmärtää. Kun tähän lisätään se, että herra Ford ei näyttäydy juuri laisinkaan julkisuudessa, heilastelee itseään vuosikymmeniä nuoremman Calista Flockhartin kanssa, pitää kaiken lisäksi korvakorua ja tekee elokuvia todella harvoin, niin voidaan todellakin puhua eräänlaisesta oudosta linnusta. Kaikesta huolimatta kukaan ei varmasti kiistä sitä, etteikö mies osaisi ihan oikeasti näytellä, ja se on varmasti ollut miehellä itselläänkin mielessä Indy4:n jälkeen, että näytetäänpä nyt maailmalle, että kyllä ne hommat vieläkin hoituu taidokkaasti.

Toinen elokuvan valopilkuista on Ray Liotta, mutta totuuden nimissä on mainittava, että miehen olemus ja eläytyminen on jotenkin jäänyt vajaille kierroksille. Liottan limaisesta olemuksesta huolimatta esitys on aivan liian tuttua, sillä Liotta on spesialisoitunut juuri tällaisiin rooleihin ja se valitettavasti näkyy rutinoitumisena kameran edessä. Maahanmuuttoviraston johtoportaassa heiluva Cole Frankel on kuitenkin sitä perusvarmaa Liottaa, joten menkööt nyt tällä kertaa. Sen sijaan Fordin näyttelemä saman viraston poliisi Max Borgan on loistava veto vanhalta mieheltä. Työhönsä kyllästynyt Max rypee ajoittain sellaisessa melankoliassa, että katsoja melkein toivoisi miehelle tapahtuvat jotain hyvää. Ford on todellakin paneutunut rooliinsa ja kyyninen murahteleva Ford ajoittain jopa yllättää katsojan. Sivuosassa heiluva kolmas kova nimi Ashley Judd on taasen ihan hukattu potentiaali samaisen viraston lakinaisena. Maxin työkaverina heiluva Cliff Curtis agentti Hamid Baraherina on ajoittain loistava, mutta sortuu pieneen ylinäyttelemiseen.

Tarinan pääjuoni kiemurtelee aluksi Meksikosta tulleeseen perheenäitiin, jonka käännytysprosentti on jo niin suuri, että en tiedä miksi nainen viitsii edes vaivautua, mutta tällä kertaa kun Max joukkoineen ratsaa jälleen yhden tehtaan niin naisen poika jääkin valtoihin ja nainen passitetaan takaisin. Kun muut viraston työntekijät viittaavat kintaalla inhimillisille tunteille, alkaa Max selvittämään tapausta itsekseen ja yrittää tehdä sen, mikä olisi moraalisesti oikein. Samalla Max vedetään myös työkaverinsa Hamidin perheen huolien keskelle. Toisessa tarinassa Australiasta onneaan etsimään lähtenyt näyttelijän alku törmää byrokraattiseen seinään ja vihreän oleskelukortin saaminen teettää hirvittäviä moraalisia valintoja, joihin kuuluu jopa itsensä myyminen. Samalla naisen poikakaveri yrittää huijata itselleen samaista lupaa uskonnon varjolla. Kirsikaksi kakun päälle tarinaan on vielä ängetty yksi islam-perhe, joiden tytär aiheuttaa sanomisillaan koulussa peruuttamatonta vahinkoa perheelleen ja heidän maassa olemiselleen.

Rajattu maa on erittäin melankolinen elokuva, jossa on paljon enemmän surullisia ihmiskohtaloita kuin ilon hetkiä, ja ehkä se näin suomalaisille katsojilla kaamoksen aikaan uppoaa sen verran hyvin, että ainakin itselle se aiheutti tunteita. Elokuva olisi kuitenkin ehkä vaatinut ripauksen enemmän toivoa, mutta hyvä näin.