elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Uusiseelantilaisen Jane Campionin, tuon rakkausdraaman kruunamattoman mestarin, ehkä merkittävin teos, Piano, on edelleen äärimmäisen vahva elokuva. Se on samalla myös ehkä Campionin paras elokuva,...

Uusiseelantilaisen Jane Campionin, tuon rakkausdraaman kruunamattoman mestarin, ehkä merkittävin teos, Piano, on edelleen äärimmäisen vahva elokuva. Se on samalla myös ehkä Campionin paras elokuva, vaikka naiselta on tullut muitakin onnistuneita draamoja kuten vuonna 1990 valmistunut  An Angel at My Table. Michael Nymanin uskomattoman soundtrackin turvin Jane Campion piiskaa Holly Hunterin, Harvey Keitelin ja Sam Neill:n semmoiseen iskuun, ettei siitä herkempi katsoja hetkessä selviäkään. Hyvät naiset ja herrat: Piano voisi olla määritelmä elokuvan genrelle nimeltä draama.

Lyhyesti kerrottuna Campionin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva kertoo tarinan 1800-luvun puolivälistä, jossa mykkä nainen naitetaan lapsineen rikkaalle plantaasin omistajalle. Ja eipähän tämäkään pakkonaitos mene putkeen, vaan siitä on seurauksena sellainen tunteiden kahakka, että oksat pois. Kun tuore vaimo ei istukaan siihen muottiin, jota plantaasinomistaja toivoo, syntyy valtava konflikti, joka ei voi päättyä mitenkään muuten kuin räjähdykseen ja kolmiodraamaan, jonka ukkosenjohdattimena toimii 11-vuotiaan Anna Paquinin näyttelemä Flora.

Näyttelijät ovat muutenkin sisäistäneet Campionin määrittelemän elokuvan hengen ja ilmapiirin taidokkaasti. Campionin rautaisessa talutusnuorassa Holly Hunter heittäytyy luultavasti elämänsä rooliin täysin rinnoin mykkänä Ada-nimisenä naisena; taidokkaana pianistina, jolle musiikki tuntuu olevan ainoa oikea ilmaisukanava. Anna Paquin puolestaan näyttelee Adan ainoaa sosiaalista ilmaisukanavaa toimien äitinsä äänenä ja pienoisena omanatuntona. Pianossa tosin lapsi tekee traagisia valintoja asioissa, jotka itse kokee oikeiksi, vakavin seurauksin. Sam Neillin hahmo ei puolestaan ymmärrä pakkonaitettua vaimoaan, vaan yrittää selvitä elämästä puolivillien keskellä kristillisin periaattein ja vanhoin tavoin. Nainen on Neillin hahmolle vain “nainen” ja vaimo, ei mikään muu kun Adan ja Neillin näyttelemän Alisdairin välit tukahtuvat 1800-luvun sovinnaisuuteen ja pidättyväisyyteen.

Ja kaiken sen keskellä sivustakatsojasta, Harvey Keitelin näyttelemästä Georgesta, tulee miltei huomaamattomasti se kuuluisa kolmas pyörä. Alisdairin turhautuessa löytää George mykästä Adasta sitä suurta tunnetta ja kiellettyä rakkautta, jota vastaan molemmat turhautuneina taistelevat. Rakkauden välikappaleeksi joutuu Paquinin näyttelemä Flora, sekä eloton esine, piano.

Ilman pianoa Piano ei lopulta olisikaan mitään. Sen tuoma musiikki ja päähenkilöihin tartuttama toivo ja ahdistus purkautuvat ulos kuin itsestään. Piano toimiikin elokuvassa eräänlaisena katalysaattorina niille suurille tunteille, jotka syöksyvät näyttelijöistä ryöpsähtäen ulos niin agressiivisesti kuin eroottisväritteisesti. Tuloksena on lähes ajaton klassikko, jossa väsytystaistelun kautta henki voittaa materian ja sovinnaisuuden ajan kahleet tehden aikakauteen nähden jotain täysin poikkeuksellista. Ja erityisen poikkeuksellinen tuli myös itse elokuvasta, joka voitti lopulta valtavat kasat erilaisia palkintoja: vieläpä täysin ansaitusti.

  • 95%
    Piano - 95%
95%

Poiminta

Genret: draama,rakkaus
Kesto: 121 min
Ohjaaja: Jane Campion
Pääosissa: Anna Paquin,Harvey Keitel,Holly Hunter,Sam Neill
Valmistusmaa: Ranska,Australia,Uusi-Seelanti
Valmistusvuosi: 1993

Sending
User Review
0 (0 votes)

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.