Kuu

Enpä olisi uskonut, että nykypäivänä tehdään vielä tällaisia elokuvia, kuin Duncan Jonesin esikoisohjaus Moon. Suurelta yleisöltä joko sivuun tai ymmärtämättä jäänyt elokuva nousee ehkä yhdeksi tämän vuosituhannen parhaista avaruuteen sijoittuvista scifielokuvista, jossa ei ole yhtään räjähdystä, eikä ketään ammuta. Lähimmät vertauskuvat löytyvät ehkäpä Solariksesta tai Kubrickin 2001:stä. Yhdellä näyttelijällä alusta loppuun vedetty eksentrinen tarina ihmisyydestä ja sen yksilön kestävyydesta armottomassa yksinäisyydessä ilman suoraa tietoa ympäröivästä maailmasta kuun pimeällä puolella on jotain niin haastavaa ja samalla niin mahtavaa, että elokuvan jälkeen en voinut kuin nostaa olematonta hattuani elokuvan tekijöille.

Moonin hyvyys kun ei perustu pelkästään sen luomaan tarinaan, tai maailmaan, vaan ennen kaikkea ihmisen luontoon ja samalla sen ennalta-arvattavaan, mutta johdonmukaiseen käytökseen, mitä ihmismieli kokee pitkän yksinäisyyden aikana. Mökkihöperyys ei ole mistään tuulesta temmattu asia, sillä kun asiat lähtevät tarpeeksi raiteiltaan, niin mihin me voimme lopulta luottaa aistiemme alkaessa temppuilemaan ellemme omiin ajatuksiimme. Mitäs jos jopa omat ajatuksemme alkavat epäilyttämään?  Tähän kysymykseen tarinan päähenkilö (ja ainoa henkilö) Sam Bell lopulta herää. Lähitulevaisuuden maailmassa ihmiset ovat löytäneet lähes ehtymättömän energialähteen kuun pimeältä puolelta kuukivistä, jotka varastoivat auringon tuomaa valoa, joka muuttuu kivissä helium3:ksi. Tätä energiaa keräävät automaattiset poimurit, joita vahtii yksi mies aina kolmen vuoden sopimuksella.

Sam Bell on majaillut asemalla jo lähes kolme vuotta, ja pestiä olisi jäljellä enään muutama viikko kun kummia asioita alkaa tapahtumaan. Samin ainoana puhekumppanina on asemalla toimiva GERTY-tietokone, jonka vastaukset ja toiminta ovat suorastaan hellyttävän inhimillisiä. Gertyn kylkeen on laitettu pieni näyttö, josta laite ilmaisee omat “tuntemuksensa” hymiöiden avulla,  ja tarinan edetessä katsoja huomaa kuinka loistava tämä idea on. Nykymaailman loputtomassa tekstiviestien kakofoniassa hymiöistä on tullut jo lähes vakiosanastoa kirjallisten pikaviestien tunteiden ilmaisemisessa ja ohjaaja Jones käyttää tätä loistavasti hyväkseen kuvatessaan koneen tuntemuksia. Mutta muuten elokuva on yhtä Sam Rockwellin näytöstä. Mies kannattelee ansiokkaasti koko elokuvan painolastin harteillaan sellaisella ammattitaidolla, josta muut hollywoodilaiset saisivat ottaa mallia. Yksinäisen miehen asteittainen hajoaminen, ja itsensa uudelleen löytäminen on niin uskottavaa kuin se tällaisessa tarinassa on ylipäätään mahdollista.

Onkin lähes ennenkuulumatonta, että koko elokuva vedetään läpi yhdellä ainoalla näyttelijällä, jossa muita hahmoja nähdään korkeintaan videoleikkeleiden avulla. Moon on aikakautemme outolapsi, joka ei varmasti saa ansaitsemaansa kunnioitusta, mutta tulee suurella todennäköisyydellä säilyttämään kulttiasemansa alan harrastajien kokoelmissa. Vaikka tarina kadottaa osan magiastaan toisella puoliskolla, on se silti äärimmäisen onnistunut ja ajatuksia herättävä elokuva. Samin työnantaja saa myös tarinan edetessä aivan uusia ulottuvuuksia, mutta vähääkään tällaisia elokuvia nähnyt katsoja aavistaa kyllä miksi ja miten suuryritykset toimivat. Moon on kaikkien scifi-fanien “must see”-elokuva vuodelle 2009, sillä tämä todistaa sen, että elämää on myös G.I.Joen ja Transformers 2:sen jälkeen.