Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3

Empä olisi uskonut, että itse Tony Scott siirtyisi remake-elokuvien ihmeelliseen maailmaan, mutta toisaalta alkuperäisen vuonna -74 ilmestyneen elokuvan juoni on kyllä erittäin kutkuttava,  joten mikä ettei. Toki näitä kaappauselokuvia muutenkin on tehty enemmän kuin laki sallii, lähinnä herra Steven Seagalin toimesta, joten miksi lähteä tällaiseen aiheeseen jälleen kerran? Ehkä yhtenä syynä on ollut mahdollisuus työskennellä kahden aikamme tunnetuimman näyttelijän kanssa, joista toinen toki on jo naimisissa herra Scottin kanssa eli Mr. Denzel, mutta Travolta on varmasti nostanut odotuksia ja haaveita elokuvan onnistumisen suhteen. Mutta voiko kierrätetystä materiaalista ja Tonyn hyperaktiivisesta leikkauksesta saada aikaan toimivan elokuvan?

Voi. Ehkä yhtenä onnistumisen mittarina voidaan ainakin omalla kohdalla pitää sitä, että itse en ole alkuperäistä elokuvaa nähnyt, joten minkäänlaista vertailukohtaa tämän elokuvan tapahtumille ei ole muodostunut. Toisekseen Pelham 123 on niin paljon muutakin kuin pelkkä kaappauselokuva. Punaisena lankana, eli huippunäyttelijöiden ja terävän leikkauksen takana, toimii periaatteessa perinteinen “ryöstö- tarina”, jossa juonen pienet solmut ja mutkat pikkuhiljaa aukeavat niin elokuvan päähenkilöille kuin katsojillekin. Tosin ei tämä mitään aivokirurgiaa ole, sillä kyseessä on kuitenkin itse Tony Scott, joten pienten vihjeiden avulla hieman hitaampikin kaveri tajuaa mihin kulloisetkin elokuvan käänteet tarinaa vievät.

Ja kun päästiin näyttelijöihin, niin on jälleen mukavaa nähdä Travolta elokuvan pahiksena hirveissä saksalaisen himonussijan viiksissään, sillä siihen osaan mies on kuin tehty. Ryder-nimellä itseään kutsuva entinen vanki on saanut suorastaan loistavan idean, jonka lähtölaukauksena toimii yhden metro-junan kaappaus, eli tarkemmin sanottuna Pelham 123-nimellä kulkevan junan. Ryder ei kuitenkaan odottanut, että kaappauksesta kertoessaan linjan toiseen päähän eksyy kaikkea muuta kuin rivityöntekijä keskuksesta. Työssään “pienen” arvonalennuksen saanut entinen pomo Walter Garber (Denzel Washington) sattuu linjan vastaanottavaan päähän ja pian Ryder huomaa saaneensa Garberista älyllisen hengenheimolaisen ja sanallinen kissa-hiiri leikki kaappajien ja viranomaisten kanssa voi alkaa. Jos elokuva koskisi pelkästään kaappausta ja lunnaita, olisi se ehkäpä Scottin huonoin veto ikinä, mutta onneksi näin ei päässyt käymään.

Tarinan edetessä uusia asioita pompahtaa esille niin Ryderistä kuin Garberistakin ja katsoja ikäänkuin vedetään elokuvaan sisään. Onneksi Scott on pikkuhiljaa luopumassa ultranopeasta leikkauksestaan, mutta muuten visuaalinen jälki on hyvin tunnistettavaa: rakeista, likaista, realistista yhdistettynä pimeyden ja valon kontrastiin. Teknisesti elokuva on siis taattua Scottia, mutta valitettavasti se on sitä tarinaltaankin. Vaikka Denzel ja Travolta tekevät mainiot esitykset, hohkaa jonkinlainen ylimielinen asenne miesten näyttelemisestä, ja puseroon hiipii ajatus, että miehet eivät ole ihan tosissaan. Toki Travolta on aina vähän eksentrinen näyttelijä, mutta tässä teoksessa jopa tavallista enemmän, ja tuntuu siltä, että nyt mennään siellä ylinäyttelemisen rajamaastossa samaan aikaan kun Denzel on jopa harvinaisen monotoninen. Sivuosissa heiluvat John Turturro etsivä Camonettina onnistuu puolestaan suhteellisen hyvin, kuten myös kaappajien junaspesialistina heiluva Luis Guzman.

Elokuva on siis kaikilta puoliltaan ihan ok, mutta siinäpä se juju onkin. Mikään ei nouse vesirajan yläpuolelle, vaan tasainen lanka jatkuu alusta loppuun. Ihan kuin Scott olisi unohtanut tehdä kliimaksin tai koukun tähän elokuvaan, ja lopussa tulee hyvin hämmentynyt olo siitä, että tässäkö tämä sitten oli. Mikään ei siis ole oikein huonoa, mutta ei sitten erityisen hyvääkään.