Night Visions 2009

Koska tämänvuotinen retkeni Rakkautta ja Anarkiaa 2009-elokuvafestivaaleille oli mennyt niin hyvin, jäi myös tämänvuotinen Night Visions 2009-festivaali eräänlaiseksi pakonomaiseksi jutuksi. Niinpä ostin elokuvalippuja jo hyvissä ajoin perinteistä elokuvayötä varten Helsingin Maximiin ja suuntasin Halloween-yönä kulkuni kohti Helsinkiä työtoverieni seurassa.

Itse Night Visions-festivaali on vuosien myötä kasvanut yhä suuremmaksi tapahtumaksi. Tällä kertaa Night Visions oli laajentunut viisipäiväiseksi tapahtumaksi, jonka aikana esitettiin peräti 21 elokuvaa. Festivaalien sokerina oli tietenkin elokuvien maraton-yö, jonne allekirjoittaneenkin matka lopulta päätyi katsomaan neljää erilaista elokuvaa.

Suorastaan jäätävässä ilmassa tapahtunut kävely Hakaniemen “mäkin” kautta Maximiin tapahtui ripeästi ja ensimmäinen positiivinen yllätys oli taputeltu, sillä Maxim oli kirjaimellisesti ääriään myöten täynnä yleisöä ja elokuvateatterin ovella olikin paljon puhuva viesti: “The Box: loppuumyyty.” Tämä ei sinänsä ollut yllätys, sillä Donnie Darkolla kulttimaineeseen nousseen Richard Kellyn uusin elokuva on ehkä tulevan elokuvavuoden odotetuimpia elokuvia.

The Box

Ilmeisesti sekä niin katsojilla, että myös itse Night Visions-festivaalilla oli onnea The Boxin suhteen, sillä ennen elokuvan alkua yleisö sai kuulla järjestäjiltä, että lupa The Boxin esittämiseen oli saatu vain kaksi päivää aikaisemmin. Tämän ymmärtää jo sillä, että elokuva oli saanut ensi-iltansa vasta Australiassa. Esimerkiksi Jenkeissä elokuvan ensi-illaksi on merkitty 6. marraskuuta ja täällä Suomessa pääsemme nauttimaan Kellyn uusimmasta elokuvasta vasta 27.  marraskuuta.

Mutta mitä itse elokuvasta? Henkilökohtaisesti oli hieno huomata, ettei Richard Kelly ole juuri muuttunut kahdeksan vuoden aikana ohjaajana tai käsikirjoittajana. The Box onkin kuin mittatilauksena tehty scifi-jännäri, jonka tunnelma on viritetty huippuunsa hyvin ajoitetun musiikin ja osuvien näyttelijänsuoritusten voimalla. Kellyn ohjauksessa Cameron Diaz palaa muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen takaisin parrasvaloihin, eikä Diazin roolihahmon aviomiestä näyttelevä James Marsden oli roolissaan yhtään sen hassumpi. Shown kuitenkin varastaa Frank Langellan näyttelemä salaperäinen hahmo, jota Langellan karisma tukee hienosti. Kaikkinensa The Box on jännittävä, aidosti outo ja persoonallinen teos, jonka ymmärtämiseen katsojan pitäisi käyttää ehkä toinenkin katsantokerta. Boxin vahvuus on samalla elokuvan heikkous, sillä outo tarina saa välillä katsojankin pään sekaisin.

4 / 5 tähteä

The Road

Illan toinen loppuunmyyty elokuva oli Suomessa 25. joulukuuta ensi-iltansa saava The Road, joka on musiikkivideoilla aloittaneen John Hillcoatin tuotos.Cormac McCarthyn romaaniin perustuva elokuva on saanut näyttelijäkaartiinsa varsin nimekkään kaksikon: Viggo Mortensenin jaCharlize Theronin. Toisaalta samalla äänenpainolla voidaan syystä kysyä, että mihin Theronia on edes tarvittu? Näyttelijättären rooli on elokuvassa toki varsin tärkeä, mutta ruutuaikaa hänelle on kertynyt elokuvassa vain kenties 10 minuuttia, jos sitäkään.

Elokuvan pääpaino siirtyy oikeutetusti Viggo Mortensenin harteille, jonka vaellus Kodi Smit-McPheen kanssa on vakavaa, tuskallista ja äärimmäisen masentavaa katseltavaa. The Roadin post-apokalyptinen maailma esittäytyy kyynisenä ja harmaana paikkana, jossa harvat ihmiset vaeltavat paikasta toiseen vältellen kannibaali-jengejä. Elokuvassa tuntemattomaksi jäävän katastrofin siemenet on kuitenkin elokuvassa kynnetty niin syvälle, että päähenkilöiden lohduttomuus ja epätoivo saavat katsojatkin hiljaisiksi. Kun tähän lasketaan todellisen “Eedenin” tai pelastuksen puute, on käsissä loppuvuoden masentavin elokuva, jonka sanoma ja tunteellisuus jäävät lopulta pieneksi pintaraapaisuksi Mortensenin yrityksistä huolimatta.

3.5 / 5 tähteä

Dead Snow (Død snø)

Norjalainen zombie-elokuva, Dead Snow, oli ylivoimaisesti yön hauskin. Kieli poskessa väännetty zombie-splatter oli paikoin jopa niin hulvaton, että yleisön riemulle, taputuksille ja jopa kannustushuudoille ei meinannut tulla loppua. Tosin Tommy Wirkolan elokuva oli samalla myös varsin kaksijakoinen, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen oli paikoin varsin tylsää puurtamista ja splatterin odottamista, joka pudottaa armotta elokuvan pisteitä. Mutta sitten kun elokuvassa päästiin vauhtiin, niin varsinainen hulvattomuus oli varsinainen tosiasia.

Siinä rytäkässä Dead Snow keskittyy puhtaaseen goreen, viihdyttämiseen ja armottomaan verellä mässäilyyn, jossa kumarretaan syvään niin Braindeadille, kuin miksei myös Evil Deadillekin. Tuloksena onkin sellaista väkivaltaviihdettä, että vähemmästäkin riemastuu: ilkeitä zombie-natseja kun lahdataan iloisesti niin moottorisahan kuin moottorikelkan voimalla. Kaikkinensa Dead Snow on pirteä Pohjoismainen tuotos, jossa väkivalta saa vierailevaksi elementikseen äärimmäisen mustan huumorin.

3.5 / 5 tähteä

The Descent: Part 2

Itselläni yön viimeiseksi elokuvaksi jäi Jon Harrisin ohjaama, Neil Marshallinhienon kauhuelokuvan Descentin, jatko-osa. Ennen elokuvaa tapahtuman järjestäjät osoittivat harvinaisen suurta suoraselkäisyyttä käyden vittuilemassa festivaaliyleisölle jokaisen elokuvan alussa jaettavista äänestyslipukkeista. Harvan festivaalin järjestävä osapuoli kuitenkaan viitsii vittuilla maksavalle yleisölle… Joten pisteet siitä.

Itse elokuva on jo sinänsä mielenkiintoinen siitä syystä, että Marshall on vetäytynyt täysin ensimmäisen elokuvan jälkeen tästä kelkasta niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin osalta. Siksi ainakin minulla oli hieman jännittävämpää nähdä, miten tekijät olivat onnistuneet saamaan Descentin tunnelman kaapattua. Tämän seikan vuoksi sain pettyä ja toisaalta myös ilahtua.

Ilahduksen aiheena voidaan elokuvassa pitää sitä, että ensimmäisen osan klaustrofobinen tunnelma oli kyetty kaappaamaan tähänkin elokuvaan, mutta kaikessa muusta sitten otettiin takapakkia. Ensinnäkin Descentistä ollaan ilmeisesti luomassa jonkinlaista jatko-osien sarjaa ja toiseksi tämä toinen osa oli selkeästi ensimmäistä osaa typerämpi tapaus. Vaikka elokuva jatkaakin suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, on lopputulos armottomasti pliisumpi.

Shauna Macdonaldista ja Natalie Jackson Mendozasta on tullut eräänlaisia luolan superihmisiä ja ahtaisiin käytäviin lappaava muu porukka on selvästi astetta muuta tyhmempää sakkia. Esimerkiksi “vuoden tyhmin poliisi”-palkinto voidaan suorilta jakaa Gavan O’Herlihyn näyttelemälle itsepäiselle sheriffille, joka katsojan harmiksi saa muut ihmiset pulaan enemmän kuin kerran. Kokonaisuutena The Descent: Part 2 on ehkä jollain tasolla oikeutettu jatko-osa hienolle kauhuelokuvalle, mutta silti Harrisin elokuva huutaa kovalla volyymilla sanaa jatko-osa. Ja valitettavasti vieläkin kovemmalla äänenpainolla sanaa “kolmas osa”. Tämä on valitettavaa.

2.5 / 5 tähteä