elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Rakkautta & Anarkiaa 2009 Rakkautta & Anarkiaa 2009
Syyskuun pimeneviin iltoihin toi valoa perinteiseen tapaan Suomen suurin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa. 22. kertaa Helsingissä järjestetyllä festivaalilla nähtiin noin 130 pienempää ja suurempaa... Rakkautta & Anarkiaa 2009

Syyskuun pimeneviin iltoihin toi valoa perinteiseen tapaan Suomen suurin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa. 22. kertaa Helsingissä järjestetyllä festivaalilla nähtiin noin 130 pienempää ja suurempaa elokuvaa maapallon joka kolkasta. Tänä vuonna R&A:ssa matkattiin jo ennestään korkeatasoisina tunnettuihin elokuvamaihin kuten Ranskaan, Venäjälle ja Japaniin. Uudet tuulet puhalsivat Virosta, Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Itä-Euroopasta, joiden indie-elokuvat tekevät vahvaa nousua pienistä budjeteistaan huolimatta. Dokumenttien puolella kurkistettiin muoti-, musiikki- ja pornoteollisuuden verhojen taakse sekä otettiin kantaa moniin poliittisiin, sosiaalisiin ja eettisiin ongelmiin.

Lokakuun lopun Night Visions -vaihtoehtofestareihin valmistauduttaessa on hyvin aikaa tehdä pikakatsaus joihinkin R&A:ssa esitettyihin elokuviin. Näistä muutamat tulevat tai ovat jo tulleet myös koko maan kattavaan teatterilevitykseen.

Magneettimies

Magneettimies, Arto Halosen ohjaama dokumentti Pekka Strengistä, on muutamista banaaleista kuvistaan huolimatta vaikuttava ja mielenkiintoinen katsaus salaperäisen, nuorena kuolleen muusikon elämään. Vaikka Halonen yhdistää Strengin ajattoman musiikin unenomaisiin luontokuviin ja antaa tarinalle sen ansaitsemaa sadunomaisuutta, pääpaino on miehen sukulaisilla ja ystävillä, jotka saavat kertoa hyvinkin rehellisesti hänen elämästään. Strengin vaikutuksesta suomalaisiin musiikoihin puhutaan tietenkin pelkästään ylistävästi, mutta rivien välistä voi lukea ristiriitaista tarinaa mm. siitä, että hänen traaginen kuolemansa saattoi alun perin johtua nuoruuden typeryydestä ja vastenmielisyydestä auktoriteettejä kohtaan. Tai sitten ei: todellinen Streng jää kuitenkin loppujen lopuksi mysteeriksi, joka päiväkirjansakin sivuilta puhuu meille enemmän luomanaan hahmona kuin oikeana ihmisenä. Ohjaajastaan dokumentti kertoo myös yllättävän paljon, mutta mikäs siinä – se demonstroi entistä paremmin Strengin musiikin voimaa.

4/5

Cold Lunch

Eva Sørhaugin ohjaama Cold Lunch (Lønsj) on alun pirteydestään huolimatta äärettömän pessimistiseksi ja lohduttomaksi kääntyvä kuvaus Oslon lähiön asukkaista, joiden pettymyksien, pelkojen ja ahdistuksien täyttämää elämää seurataan muutaman päivän ajan. Odotettavissa on vääjäämättä onnettomia loppuja, joita povataan Hitchcockin lintujen väijyessä jatkuvasti jossakin kuvan reunamailla. Todd Solondzin ja Harmony Korinen tuotannon sävyjä tavoittelevan mustan komedian suurimmaksi ongelmaksi koituu lähinnä päämäärätön masentavuus ja henkilöiden yksiulotteisuus. Näin se lähentelee etenkin Solondzin Onnea – ja on auttamattoman tyhjä joistakin nokkelista narratiivisista tehokeinoista ja kelvollisista näyttelijöistä huolimatta.

3/5

51_1

North

Norjasta kotoisin on myös Erlend Loen kirjaan perustuva North (Nord), jonka suurimmat ansiot ovat upeissa maisemakuvissa sekä lakonisessa huumorissa, jota vain kylmän ja armottoman Pohjolan puolihullut kansat voivat arvostaa. Loe marssittaa romaanissaan antisankarinsa, hermoromahduksen kokeneen ja alkoholiin menevän Jomarin road-tripille halki lakeuksien kohti mahdollista oikeaa elämää, vanhaa rakkautta ja lasta, jota Jomar ei tiennyt aikoinaan tehneensä. Huumori revitään miehen kohtaamisista toinen toistaan kajahtaneempien norjalaisten kanssa. Tarina kantaa huvittavuutensa ansiosta kunniakkaasti loppuun, mutta symboliikalla yliladattu elokuva on vähän liian yksinkertainen ja kiireinen sanoakseen oikeastaan mitään aiheista, jotka se tuo esiin.

3/5

The Mermaid

Uuden venäläisen elokuvan kirkkainta kärkikaartia on Anna Melikyanin ohjaama The Mermaid (Rusalka), joka on perin ovela H. C. Andersenin Pieni merenneidon ja Jeunet’n pirtsakan Amélien sekoitus. Améliesta Mermaidin erottaa kuitenkin välillä sietämättömän ranskalaisen yliampumisen ja itseriittoisuuden loistaminen poissaolollaan sekä huomattavasti monitasoisempi tarina. Melikyan maustaa elokuvaa yliluonnollisilla elementeillä hillitysti mutta tehokkaasti, ja Mermaidin maailman vinksahtaneeseen tunnelmaan ja kohtalon oikkujen hallitsemaan tarinaan uppoutuu helposti. Elokuvan visuaalinen ilme on, hämmentävän tyylittömiä unikohtauksia lukuunottamatta, kiehtova olematta kuitenkaan kovin silmiinpistävä. Monipuolinen The Mermaid haastaa, mutta myös palkitsee katsojansa.

4.5/5

Morphia

Venäjältä tulee myös Aleksei Balabanovin Morphia (Morfiy), Bulgakovin kirjaan osittain pohjautuva jokseenkin armoton ja melko tulkinnanvarainen kuvaus morfiiniaddiktion helvettiin syöksyvästä lääkäristä. Pienistä kappaleista koostuva tarina ei pyri juuri muuhun kuin repimään groteskeja kuvia ja tunnelmia aihepiiristä eikä näin ollen jää kovin unohtumattomaksi kokemukseksi, mutta jotakin kiehtovaa on tavassa, jolla Balabanov kuvaa niin lääkärin oman elämän kuin Venäjän yhteiskunnan syöksyn hulluuteen bolsevikkivallankumouksen kynnyksellä. Toisin kuin vaikkapa Gilliamilla, huumeaddiktio ei näy vääristyneinä visioina vaan todellisuuden muuttumisessa asteittain yhä käsittämättömämmäksi ja painajaismaisemmaksi. Tyylikkäästi kuvattua Morphiaa kelpaa suositella kunhan muistaa, ettei mistään akuutista ajankuvauksesta tässä ei ole kyse.

3.5/5

Ward no. 6

Ward no. 6 (Palata No 6) on onnistunut käännös Anton Tšehovin novellista. Jos Morphia oli kirjan muotoon puettu elokuva, Osasto numero kuuden lähestymistapa on nokkelampi. Pääasiassa keskustelua sisältävä tarina on käännetty pseudodokumentaariksi, jossa vanhasta hullujenhuoneesta dokumenttia tekemään tullut, katsojalle näkymätön kuvausryhmä ”kiinnostuu” sen eräiden asukkaiden tarinasta ja astuu siihen sisään. Tämän jälkeen tapahtumien kulkua valotetaan haastatteluilla ja kuvilla, jotka satunnaisesti siirtävät tapahtumat ajassa taaksepäin. Suhteellisen erikoinen rakenne saattaa hyvinkin olla ainoa tapa, jolla tämän teoksen filmatisointi voi toimia. Vahvasti näytelty ja hienovaraisesti kuvattu Ward no. 6 on pieni, pohtiva teos siitä, mihin pisteeseen asti saamme hallita omaa elämäämme. Vaikka yhteiskunta ympärillä muuttuu mielettömäksi, se pitää ottessaan vaikka väkipakolla.

4/5

Revanche

Varsin noirimaisena käynnistyvä Revanche ylti Oscar-ehdokkaaksi asti, mutta mitenkään kummoinen kokemus se ei ole herkullisista aineksistaan huolimatta. Elokuva kääntää yllättäen kelkkansa hieman puolenvälin jälkeen ja muuttuu vastuuta, koston oikeutusta ja anteeksiantoa pohtivaksi draamaksi. Tämä humaani lähestymistapa on luultavasti ainoa seikka, joka pelastaa Revanchen täydelliseltä keskinkertaisuudelta ja tuhanteen kertaan nähdyltä ihmiskohtaloiden syöksykierteeltä.

3/5

51_2

Tarinoita kulta-ajalta

Ainakin Romanian elokuvateollisuus elää kulta-aikaansa tälläkin hetkellä, eikä se ole vitsi kuten Ceauşescun kommunistihallintoa kuvaava Tarinoita kulta-ajalta (Amintiri din epoca de aur). Useasta itsenäisestä tarinasta koostuva komedia on varsin hauska, mutta ennenkaikkea oivaltavasti kirjoitettu ja näytelty. Parhaimmillaan elokuva on irvaillessaan naurettavaan mittakaavaan mennyttä Puolueen pokkurointia, mutta huonoja osioita tässä ei ole laisinkaan. Kokemus teatterissa on aina vähän erilainen: kommunismin ajan sillisalaatiksi leikeltyjä filmejä kunnioittaen viidestä osiosta vain neljä esitetään ja nekin aina eri järjestyksessä. Jos Romanian uusi aalto kiinnostaa vähääkään, kulta-ajan tarinoita ei kannata ohittaa missään nimessä, eikä se suositeltavaa ole muillekaan: et ole ainakaan koskaan ennen nähnyt kananmuna-noiria tai rikoselokuvaa, jonka MacGuffineita ovat… tyhjät lasipullot? Kaikki tietysti itäblokin huolemattomassa hengessä.

4.5/5

A Wish Tree

Liina Paakspuun debyyttielokuva A Wish Tree (Soovide puu) jää irtonaiseksi kokoelmaksi satunnaisia outoiluita Tallinnan masentavissa betonihelveteissä. Erityisen paljon se kärsii, kun vertailukohteena on joka suhteessa onnistuneempi Tarinoita kulta-ajalta, jonka eriskummallisuudet tuntuvat tiukasti elokuvan maailmaan kiinnitetyiltä. Vauhtia, väkivaltaa ja alastomia vartaloita Wish Treessä on toki enemmän, mutta mikään ei peitä tosiasiaa: yksittäiset hauskat huomiot ovat niin kaukana elokuvan mitäänsanomattomasta pääjuonesta, että ne tuntuvat vain jälkikäteen mukaan ripotelluilta keinoilta pitää katsoja edes hieman kiinnostuneena. Kun myöskään mitään sosiaalista sanomaa ei löydy ja kaikki Tallinnan moniongelmaisten asukkaiden ongelmat ratkeavat tympeästi Hollywood-romantiikalla, Wish Treen olemassaolon tarkoitus jää hämäräksi.

2/5

Gigante

Uruguaylainen Gigante on ilahduttava pieni komedia, jonka perinteisen rakkausjuonen takana on toimiva rakenne. On yleistä, että päähenkilö sijoitetaan jonkinlaiseksi välineeksi katsojan ja elokuvan maailman välille, mutta näin konkreettisesti ja huolella sitä tekevät harvat. Päähenkilömme, ostoskeskuksen yövartija, on kirjaimellisesti katsoja, joka näkee maailman pääasiassa vain television tai valvontakameroiden ruutujen kautta – tai seuraamalla ihastuksensa kohdetta Montevideon kaduilla. Tyttö on tietysti hänelle Se Oikea, mutta aina lasin toisella puolella tai juuri tietyn elokuvallisen etäisyyden päässä. Juoni liikkuu vain, kun päähenkilö tekee sen, mihin me emme pysty: puuttuu tilanteeseen. Tämä kaikki on tärkeää, tietoista valintaa ohjaaja-käsikirjoittaja Adrián Biniezilta. Sen takia Gigante toimii ja saa meidät välittämään siitä, mitä tapahtuu.

3.5/5

Tony Manero

Toisessa Latinalaisesta Amerikasta tulevassa elokuvassa, Tony Manerossa, päähenkilöllä on hieman ujoa ihastusta vakavampia ongelmia. Keski-ikäinen Raul on, paitsi maaninen John Travoltan ja Saturday Night Feverin fani, myös psykopaatti, jonka pakkomielle täydelliseen Tony Manero -imitaatioon johtaa yhteen jos toiseenkin veritekoon. Ohjaaja Larrain maalaa ahdistavan kuvan Augusto Pinochetin aikaisesta Chilestä, jossa sarhamurhaajan teot jäävät ympäröivältä maailmalta tyystin huomaamatta, kun poliisilaitos itsessään on pelottavampi uhka. Raulin hahmo on kiistämättä inhottava, itsekeskeinen ilmestys, johon samaistuminen on vaikeaa, mutta hänen edesottamuksiaan seuraa sairaalloisen urkkivalla mielenkiinnolla. Samalla 1970-luvun lopun Chilen kärsimykset kuvataan ilman liioiteltua poliittista virettä. Tony Manero on alusta loppuun saakka laatutyötä, sekä huvittava että etova kertomus henkilöpalvonnan sairaimmista seurauksista.

4/5

Still Walking

Erinomainen japanilainen ohjaaja Hirokazu Kore-eda esittää kauniisti, mutta ketään säästelemättä japanilaisperheen sisäiset vaikeudet elokuvassaan Still Walking (Aruitemo aruitemo).  Tämä perhe kokoontuu vuosittain muistelemaan tapaturmaisesti menehtynyttä vanhempaa poikaa, eikä tapaaminen voi olla repimättä jälleen kerran vanhoja haavoja auki. Vanha lääkäri-isä on pettynyt siihen, ettei hänen työlleen ole jatkajaa, nuorempi poika Ryota hakee vain isänsä hyväksyntää ja äiti on pirteän ulkokuorensa alla pysyvästi jäänyt menneeseen. Erityisen hankalaan tilanteeseen tässä tukahduneiden tunteiden juhlassa joutuvat Ryotan uusi vaimo ja hänen poikansa, jotka ovat väistämättä tunkeilijoita hyvin yksityisessä tilaisuudessa. Vain perheen tytär tuntuu päässeen yli tragediasta oman miehensä ja lastensa avulla. Still Walking valaa ennenkaikkea uskoa nuoriin sukupolviin – se vakuuttaa, että vaikka jotkin haavat eivät sulkeudu koskaan, lapset eivät peri vanhempiensa tuskia. Humanistinen, rehellinen ja pohdiskeleva Still Walking kertoo uskomattoman paljon ottaen huomioon, kuinka vähän siinä lopulta tapahtuu.

4.5/5

Synecdoche, New York

Charlie Kaufman on epäilemättä sekä nero että hullu. Synecdoche, New York on elokuva, jonka kuvaileminen yhdessä kappaleessa on äärimmäisen epämiellyttävä tehtävä. Se on elokuva, joka alkaa keskustelulla vihreästä kakasta ja kasvaa kahdessa tunnissa massiiviseksi, fantastiseksi, itseensäkietoutuneeksi saduksi elämästä, kuolemasta, muistoista, vanhenemisesta, sielusta, taiteesta ja yhteiskunnasta. Se on äärimmäisen epätoivoinen ja sydäntäsärkevän synkkä, muttei tippaakaan nihilistinen tai saarnaava. Ensimmäisessä ohjaustyössään Kaufman loihtii käsittämättömän yksityiskohtaisen, mutta suurieleisen absurdin maailman, joka toimii ja aidosti merkitsee jotakin. Sen lukemattomiin kerroksiin hukkuu ja surullisten henkilöhahmojen tapaan kadottaa ymmärryksen siitä, mikä maailmoista on totta ja kuka on aito. Eikä Synecdoche, NY:n jälkeen kenelläkään ole epäilystä siitä, miksi Philip Seymour Hoffmania pidetään yhtenä sukupolvensa parhaista näyttelijöistä. Tässä häntä ympäröivät lahjakkaat naisnäyttelijät, joista jokainen on tehtävänsä tasalla. Kaufmania parempaa kirjoittajaa ei Pohjois-Amerikasta tällä hetkellä löydy, ja koska tämä oli vasta hänen debyyttinsä ohjaajana… tulevaisuuden ajatteleminen huimaa.

5/5

Bright Star

R&A-festivaalit päättänyt, runoilija John Keatsin viimeisistä vuosista kertova Bright Star on Jane Campiolle tyypilliseen tapaan laadukas ja tyylikäs, mutta uusia ideoita karttava pukudraama. Toisin kuin monet muut, Campion ei sorru tekemään tyypillistä biografiaa. Keats on tärkeä, mutta ei taiteilijana vaan ihmisenä, Abbie Cornishin taidokkaasti esittämän Fannyn palavan rakkauden kohteena. Totta kai hänen runonsa ovat vahvasti esillä, mutta lähinnä kuvaamassa pariskunnan suhdetta. Huolimatta Fannyn äärettömän surun ja epätoivon vavisuttavasta kuvauksesta, Campionin parhaiden töiden tasolle Bright Star ei kuitenkaan yllä. Jokseenkin itseääntoistava kärsimisen ja rakastamisen kierre on nähty useasti aiemmin, eikä loppuratkaisun tietäminen etukäteen ainakaan paranna tilannetta.

3.5/5

Yli 51 000 lippua, uuden ennätysmääränsä, myynyt R&A antoi jälleen kerran jokaiselle jotain. Kuten arvosanoistakin voi päätellä, tarjonta oli jälleen kerran melko timanttista, joten festivaalien menestys lämmittää kaikkia, jotka jatkossakin haluavat nauttia kansainvälisen elokuvateollisuuden kirkkaimmista helmistä. On sentään yksi syy odottaa ensi vuoden syksyä.

Toni Saarinen

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.