The Good, the Bad, the Weird

Tämän vuoden (2009) “Rakkautta & Anarkiaa”-elokuvafestivaaleilla nähty Etelä-Korealainen elokuva, The Good, the Bad, the Weird (Joheunnom nabbeunnom isanghannom), on ennakko-odotusten mukaisesti varsin perinteinen aasialainen elokuva, jossa rymistellään, kohelletaan ja sekoillaan lähes oletusarvoisen paljon. Aasialaisen elokuvan ystävälle Ji-woon Kimin ohjaama elokuva tarjoaakin paljon tilannekomiikkaa, mieletöntä ammuskelua, paljon ruumiita, sekä selkeästi liioiteltuja hahmoja, joiden pukeutuminen ja manööverit on miltei irroitettu miljööstä. The Good, the Bad, the Weird on kolmen persoonan soppa, jonka mausteeksi on ripoteltu runsain annoksin ahneutta, vihaa ja pakkomielteitä.

Tämän tuloksena The Good, the Bad, the Weird on varsin viihdyttävä elokuva, jonka hölmöydelle ja erityisesti vitseille voi jopa nauraa. Täydessä pikkuteatterissa koettuna elokuva on oivallinen pala aasialaista osaamista omine puutteineen, joka ei onneksi jää ainakaan näyttelijöistä kiinni. Koko elokuva rakentuukin yllättävästi kolmen miehen ympärille: yhtään vahvaa tai näkyvää naista ei koko elokuvasta löydä ja 1940-luvun alun Korea saakin elokuvassa varsin testosteronisia sävyjä. Muuten koko elokuva on kuin Indiana Jonesista lainattu aarteenmetsästys, sillä aarrekartan ja sen sisältämän aarteen perässä ovat elokuvan kaikki päähenkilöt, Japanin armeija, sekä vielä rosvojoukkiokin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittääkin yllin kyllin pääosanesittäjien haasteeksi.

Yhteen kolmesta haasteesta vastaa Woo-sung Jung, “The Good”, jonka roolihahmo ottaa mallia westerneistä ja erityisesti tuo mieleen Clint Eastwoodin. Kivääriinsä luottava palkkionmetsästäjä on aivan toista maata “The Bad”-hahmoa näyttelevää Byung-hun Leetä vastaan, jonka länsimainen yleisö tunnistaa (jos on tunnistaakseen) Stephen Sommersin hassuttelusta, G.I. Joesta. Lee on silti selvässä pahis-roolissaan elokuvan mielenkiintoisin hahmo, jonka manööveerit vaikuttavat silti kovin tutuilta. Leen tehtävänä onkin tuoda elokuvaan G.I. Joen tapaan toimintaa, verta ja ruumiita. Käsittämättömän välinpitämättömällä otteella riehuvan “The Badin” mielipuolisuus saakin vastauksen vasta elokuvan lopussa tapahtuvassa huipennuksessa. Näiden kahden päähenkilön lisäksi elokuvassa on vielä yksi tärkeä lenkki ja se on “The Weird”.

“Oudon” roolin saava Kang-ho Song vastaakin elokuvan fyysisestä huumorista, kuin myös jostain verbaalisista huomioista. Tuloksena on kahjon puoleista koheltamista ja huumoria, joka suorastaan huutaa nimeä Jackie Chan. “Oudon” touhut muistuttavatkin siinä määrin Chanin tuotantoja, että välillä katsojan täytyy miltei tarkistaa, että mitä elokuvaa tässä oikeastaan seurataankaan. Tähän myös liittyy elokuvan varsinainen heikkous.

Niin, The Good, the Bad, the Weird on elokuva, jossa yksinkertaisesti kohelletaan liikaa. Se on myös varsin tyypillinen sekoitus aasialaissävyä, jossa kaikki laitetaan oikeasti överiksi. Myös väkivalta, joka huipentuu siihen, että “The Bad” yrittää leikata sormia irti tylsällä veitsellä. Tämä on elokuvan muuten humoristiseen ja seikkailulliseen sävyyn varsin irrallinen ja kontrastinen tapahtuma, joka kertoo pikemminkin siitä, kuinka ohjaaja Ji-woon Kim ei ole kyennyt pitämään ohjaksia hyppysissään. Toisaalta The Good, the Bad, the Weirdin tohina sopinee genren varsinaisille faneille paremmin, mutta kriittisellä silmällä tulkitsevalle katsojalle elokuva ei ole mitään muuta kuin aavistuksen ylipitkä kohellus, jonka parissa viihtyy jotenkuten. Tämä on toisaalta valitettavaa, mutta myös ennalta-arvattaa siinä mielessä, että oikeastaan elokuvan traileri näyttää jo koko kohelluksen kaikessa hienoudessaan ja kauheudessaan. Toisin sanoen kannattaa jonkin aikaa harkita, että kannattaako tämä elokuva edes käydä katsomassa.