12 Rounds

Voihan Renny, minkä taas teit! Voitaisiin sanoa hyvällä omatunnolla, että Harjolan pojan ohjausura on ollut rapakon takana vähintäänkin vuoristorataa. Tuntuukin, että aina hyvien ohjaustöiden jälkeen mies putoaa pykälän alaspäin tasoltaan ja tekee jotain plörinää, ja heti seuraava ohjaus onkin taas ihan mukiinmenevää tasoa. Hyvinä esimerkkeinä toimivat umpipaska Driven, jonka jälkeen tuli kuitenkin suhteellisen toimiva Mindhunters, ja sama toistui kamalan Covenantin jälkeen hyvällä Cleanerilla. Uusimman tuotoksen suhteen hämmästelinkin suuresti minkä ihmeen takia Renny on lähtenyt tähän WWE-tuotantokakkaan mukaan, mutta Harlinin puolesta on todettava se, että jos joku osaa tehdä kohtuullisella budjetilla näyttävää toimintaa, niin Renny on oikea mies siihen hommaan.

Mutta sitten tullaankin siihen näyttelijäosastolle, jossa kauhukseni häärää jo kerran lyttäämäni WWE:n muskelimasa John Cena, jonka uraa ei harmikseni upotettukkaan sinne suohon niin kuin toivoin. Jälleen täytyy kyllä antaa pisteet Suomen menestyneimmälle ohjaajalle, sillä Marinessa Cena veti kaiken niin päin honkia, että otsaan sattui, mutta tässä elokuvassa Renny on saanut aivan ihmeellisiä ulottuvuuksia kaivettua miehen muskeleista. Ajoittain en edes tajunnut katsovani Cenaa, vaan hänen näyttelemäänsä etsivä Danny Fisheriä ja se on jo saavutus. Tämä elokuva yllättääkin monella tapaa, sillä B- ja jopa C-luokan staroilla tähditetty elokuva ei missään vaiheessa kaadu näyttelijöihin. Suurin kompastuskivi löytyykin sieltä käsikirjoituksen puolelta.

12 Roundsissa onkin lähdetty suhteellisen härskisti kopioimaan Die Hard kolmatta osaa ja Speediä. Rennyllehän tällainen vauhdikas juoni ei tuota mitään ongelmia, sillä miehen visuaalinen silmä toiminnalle ei ole likinäköistynyt yhtään tässä vuosien varrella. Elokuvan alussa nähtävä takaa-ajo, missä leffan pääpahiksen Miles Jacksonin naisystävä saa surmansa, kun konstaapeli Fisher lähtee jalkaisin jahtaamaan tätä terroristiä pitkin New Orleansin katuja, on suorastaan hengästyttävän upea. Tämän jälkeen hypätään vuosi eteenpäin Fisherin ja tämän naisystävän Mollyn (Ashley Scott) yhteiseloon rapistuvassa talossa. Tempo lähteekin nousemaan pian tämän jälkeen, ja rytinällä mennään sitten läpi lähes koko loppuelokuva. Jos katsojalle annettaisiin aikaa ajatella, tulisi hän huomaamaan, kuinka hölmö ja aukkoja täynnä elokuvan juoni on.

Pahis Miles Jackson (Aidan Gillen) on tietenkin karannut vankilasta, ja vuosipäivän kunniaksi mies päättää kostaa Fisherille kaappaamalla tämän naisen ja käynnistämällä kuolettavan pelin. Fisherin on tehtävä Jacksonin määräämiä tehtäviä pitkin Orleansin katuja pitääkseen Mollyn hengissä, ja jokainen tehtävä on suoritettava hyvin tiukalla aikaikkunalla. Kuulostaako tutulta? Juoni on oikeasti niin kopioitu kuin miltä se kuulostaa, mutta jotenkin Renny ja Cena ovat saaneet tähän sellaista potkua, että suurimmille sudenkuopille voi antaa anteeksi. Tähän kun lisää sen, että Cena tekee lähes kaikki omat stunttinsa eikä tee elokuvan aikana mitään painiliikkeitä niin ei tätä elokuvaa oikein osaa vihatakkaan. Lisäksi elokuvassa nähdään ja kuullaan ne pakolliset suomiviitteet. Renny on siis jälleen tehnyt ihan ok. elokuvan, mutta itseäni jää ainakin harmittamaan miksi ei näinkin kokenut ja edelleen taitava ohjaaja saa kunnollisia käsikirjoituksia saati sitten huippunäyttelijöitä töillensä.