Drag Me to Hell

Kesti 28 vuotta ennenkuin Spiderman-trilogialla kunnostautunut Sam Raimi palasi takaisin juurilleen ja nimenomaan Evil Deadiltä maistuvan kauhun pariin. Tuloksena on upea ja täynnä mustaa huumoria oleva kauhuelokuva, Drag Me to Hell, jossa Alison Lohmanin näyttelemä Christine saa päällensä tuiman kirouksen. Ja voi pojat, kuinka nautittavaa katsottavaa tämä Raimin uusin teos onkaan: hän on tehnyt yhdessä veljensä kanssa (Ivan Raimi on toiminut elokuvan toisena käsikirjoittajana) hienon palveluksen amerikkalaiselle kauhuelokuvalle ja palauttanut yhdellä salamaniskulla uskoni juuri tähän nimenomaiseen genreen.

Drag Me to Hell kertoo tarinan sinänsä viattomasta ja aavistuksen ujosta pankkineidistä, Christenestä (Lohman), joka joutuu työssään hylkäämään mustalaisnaisen pyynnön talolainan maksujen uusimisesta. Sen seurauksena Raimi heittää ilmoille hillittömän parkkihallissa tapahtuvan kohtauksen, jonka seurauksena mustalaisnaista näyttelevä mieletön Lorna Raver heittää ilmoille kirouksen. Kirous, jonka seurauksena mustaa vuohta muistuttava demoni Lamia aikoo viedä Christinen sielun helvettiin, muuttaa Lohmanin näyttelemän Christinen Bruce Campbellin näyttelemän hahmon kaksoisolennoksi (vrt. Evil Dead).

Roolihahmojen lähes karikatyyrimäinen muuttuminen ei ole Raimille mitenkään vierasta, mutta Drag Me to Hell on pelkkää muutoksen juhlaa. Lohmanin epätoivoinen kolmen päivän taistelu Lamiaa vastaan on täynnä henkistä kasvamista, jossa hento maatilan tyttö kasvaa ihmisenä jopa kieroon. Yhtäkkiä ujo yksityislainojen myöntäjä huomaa olevansa spiritismi-istuinnoissa ja ties missä paikoissa, joihin hän ei luonnostaan kuuluisi. Mukana seuraava rationaalinen, rikas ja älykäs poikaystävä (Justin Long) on elokuvan täydellisin henkilö ihmisenä, kun taas kirouksen langettava Lorna Raver epämiellyttävin. Ihmisten muuttuminen elokuvassa ei jää pelkästään pääroolien varaan, vaan Raimit ovat kyenneet lisäämään tämän teeman myös sivuosanesittäjien hahmoihin.

Tarinaltaan Drag Me to Hell on varsin vaisu ja jokseenkin ennalta-arvattava. Elokuva ei tarjoilekaan mitään nerokkaita yllätyksiä, mutta onnistuu silti pitämään itsensä hienosti kasassa. Kun Raimi on ottanut perinteisten kauhuelementtien (äkkipelotukset, vahvat ääniefektit) lisäksi elokuvaan mukaan varsin mustan huumorin, on kasassa varsin vapauttava elämys. Oikein asennoitunut katsoja ei voi olla nauramatta muutamille Raimin oivalluksille, jotka muistuttavat absurdimaisuudessaan ja älyttömyydessään Evil Deadin päättömyyksiä. Myös alati toistuvat teemat, kuten Lohmanin hahmon hiusten repiminen, sekä jatkuvat naamalle oksentamiset jaksavat naurattaa vakavaan kauhuelokuvaan valmistautunutta katsojaa. Elokuvaan sopiva huumori keventääkin tunnelmaa huomattavasti ja osoittaen samalla sen, että kunnollista kauhuelokuvaa voidaan tehdä yhdistelmellä huumoria ja kauhua keskenään.

Kaiken kaikkiaan Drag Me to Hell on ehdottomasti hieno veto Raimilta ollen samalla ehdottomasti vuoden 2009 parhaita (ellei paras) elokuvia. Drag Me to Hell onkin elokuva, joka sisältää hienoja näyttelijäsuorituksia, hillittömiä kohtauksia ja sopivasti mukaan laimennettuja kliseitä maistuen samalla niin 28 vuoden takaiselta Evil Deadilta, että oksat pois. Elokuva on toimii myös loistavasti elokuvateatterissa ja voinkin suositelle Raimin hienoa "comebackia" kaikille kauhugenrestä pitäville ihmisille, sekä erityisesti niille ihmisille, jotka pitivät Evil Deadin mielipuolisesta menosta.