Yes Man

Arvioitu budjetti 70 miljoonaa dollaria, pääosassa kuminaamainen Jim Carrey ja elokuvan genrenä (romanttinen)komedia. Voiko enää mitään mennä pieleen? Voi.

Tälläkään kertaa katsoja ei näe Carreyta vääntelemässä naamaansa kuin hiukkasen (tosin sitäkin hauskemmin läpinäkyvän teipin kera), vaan kyseessä on Peyton Reedin (jonka uraan mahtuu muutama semi-hyvä komedia) ohjaama hyvän mielen komedia, Yes Man. Elokuvassa Carreyn näyttelemä Carl siirtää pessimistisen ja introverttisen elämänsä sivuvaihteelle vastaten jokaiseen kysymykseen Terence Stampin näyttelemän hahmon kannustamana “kyllä”. Siitäkös sitten uusi ja vauhdikas elämä aukeaa ja Carl saa elämälleen uutta sisältöä niin uuden tyttöystävän kuin kokemustenkin valossa. Tämä kaikki tosin tapahtuu varsin ennalta-arvattavaa mantraa käyttäen, joka on katsojan aliarvioimista ja samalla valitettavaa, sillä Yes Manista ei kovinkaan montaa kohtaa löydy, jolle voisi oikeasti nauraa. Muutamalla hyvällä vitsillä tai Rhys Darbyn hauskalla sivuroolilla kuin ei kunnollista komediaa vielä tehdä.

Näyttelijät ovat tosin elokuvassa ihan hyvässä vedossa. Jim Carrey on jo aiemmin osoittanut, että mies onnistuu niin komedioissa kuin draamoissakin, joten miehellä ei todellakaan ole mitään todistettavaa kenellekään. Senpä vuoksi Carrey vetää elokuvassa hyvin tutunoloisen rutiinivedon, jonka valossa vastanäyttelijäksi pestattu Zooey Deschanel vaikuttaa varsin hyvältä. Kun sivurooleissa olevat Bradley Cooper ja Danny Masterson vetävät varsin perusroolit, jää tilaa elokuvan hilpeimmälle lenkille, Rhys Darbylle, jonka Tylypahka- ja Sparta-kekkerit vetävät katsojan naaman väkisinkin hymyyn.

Elokuvassa olisi silti rutkasti parannettavan varaa, sillä elokuvan ensimmäiset 30 minuuttia ovat katsojalle melkoista hiusten repimistä: mitään ei tapahdu, yhtään kunnollista vitsiä ei tule ja tapahtumat eivät kiinnosta kiviäkään. Osatotuus onkin, että viisaasti pilkkomalla ja leikkaamalla elokuvasta olisi saatu kokonaisuudeltaan huomattavasti viihdyttävämpi pätkä. Se ei olisi ollut keneltäkään pois, jos elokuvasta olisi leikattu esimerkiksi 20 minuuttia pois.

Toisin sanoen Yes Man on erittäin epätasainen elokuva, jonka etenemistä voisi helposti kuvailla aaltoilemiseksi hyvästä mausta huonoon. Kun mukaan vielä sekoitetaan pakollinen ihastuminen, rakastuminen ja vihastuminen, niin Reedin elokuva esittäytyy lajityypille varsin konventionaaliseksi elokuvaksi, joka ei tarjoa mitään uutta. Yes Man onkin malliesimerkki, kuinka yhden hyvän idean pohjalta voidaan rakentaa miltei kaksituntinen elokuva, joka ei palvele katsojaansa kuin maksimissaan 15 minuutin ajan.