Tokyo Godfathers

Satoshi Kon etääntyi hetkeksi tyypillisistä teemoistaan kirjoittamassaan ja ohjaamassaan Tokyo Godfathersissa. Kyse ei tällä kertaa ole ihmisen alitajuntaa riivaavista tai siunaavista voimista, mutta jotain maagista on ilmassa, kun hylätylle pikkulapselle etsitään tulevaisuutta jouluisen Tokion yössä.

Lapsen löytää roskien seasta epätavallinen kolmikko: transvestiitti, juoppo ja kotoaan karannut tyttö eivät kuulosta ideaaleilta joulusadun päähenkilöiltä. Kodittomat omivat lapsen, vaikka ovatkin erimielisiä siitä, mitä tälle tulisi tehdä. Hyvin etäisesti vanhasta jenkkilänkkäristä ”Three Godfathers” vaikutteita ottanut alkuasetelma muuttuu matkan varrella radikaalisti. Kiitettävän paljon vauhtia ja käänteitä sisältävässä tarinassa selviää lopulta myös, mikä on ajanut kunkin päähenkilön laitapuolen kulkijaksi. Vähemmän yllättävästi koettelemukset tarjoavat jonkinlaisen pelastuksen myös antisankareilleen.

Konin tuotannossa Tokyo Godfathers on kieltämättä outo lintu. Se on lähes täydellinen vastakohta kaikelle muulle, mitä hän on tehnyt sitä ennen ja sen jälkeen. Monien tasojen sijasta tarinassa on vain yksi todellisuus, jossa kertomus etenee suoraviivaisesti, vain satunnaisesti vaihtaen paikkaa tai hetkellisesti aikaa. Kon paneutuu kuitenkin edelleen valtavalla antaumuksella hahmoja ympäröivän maailman luomiseen: tässäkään se ei ole aivan se sama, jossa me elämme. Jouluyö on jotenkin yliluonnollinen päivä, jolloin sattuma, kohtalo tai jokin muu johdattaa hahmot tiettyihin tilanteisiin, tarjoaa uusia mahdollisuuksia ja palkitsee hyvyyden.

Toisaalta myös visuaaliselta innovatiivisuudeltaan Tokyo Godfathers on askel kauemmas normaalista Konista. Lähestulkoon nerokas kikkailu on jätetty vähemmälle ja pääpaino on ollut tunnelmallisten ja kauniiden kaupunkikuvien luomisessa. Se on äärimmäisen hiottua, mutta siihen pystyisi periaatteessa kuka vain osaava animetaiteilija, jolla on tarvittavat resurssit – kekseliäisyydellä on siunattu huomattavasti harvempia.

Mutta ei se tällä kertaa ollutkaan ideana. Kun ohjaaja on muilla töillään ansainnut katsojan luottamuksen, tällaisissa tapauksissa on helpompi uskoa, että hän tietää mitä tekee. Onkin oleellista, että tämäkään taiteilija ei pelkää itselleen vieraita alueita. Nyt hyvinkin loogisesti mielikuvitusta ja tulkinnanvaraa on vähemmän kuin elokuvissa, joiden keskeinen aihe on jokin abstrakti ajatus. Nyt kaikki on realistisemmin piirrettyä, katsojaa kohtaan aidompaa.

Tokyo Godfathers ei ole siis tutkimusmatka tuntemattomaan, ainoastaan vangitseva seikkailu. Se on konkreettinen, mutta toki vain tiettyyn pisteeseen asti. Täytyy nimittäin olla ripaus magiaa, koska siitä joulussa on kyse: luottamuksesta, että yhden hassun päivän aikana maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, pelastus ja onnellinen loppu kaikille. Miljoonat uskovat siihen, koska tuo tunne välittyy hyvin eräästä melkoisen tunnetusta kirjasta.

Se välittyy tästäkin ja toimii.